"Hullu Kuutonen, eli pyhäkkäiden!" taistelut JP6 joukoissa
Kutsu sotaan yllättää - pikavihkiminen ennen lähtöä
- Miten se veli-Einon jalka jaksaa? Onko tuskia ja tietoa edes proteesista?
Tauno nakkaa hirren toisen selkään, ja kääntyy kysyjän, serkkunsa Otto Olkkosen puoleen.
- Tuskia on koko ajan, hermosärkyä, pelkään jo Einon järjen juoksun puolesta kun syö jatkuvasti myrkkyjä ja toljaa jalkaansa koko ajan linimenttiä. Se sanoo, että tekivät väärin kun leikkasivat jalan polven alta poikki. Ruotsissa missä oli sitten sairaalassa, olivat puistelleet päätään ja sanoneet, ettei siellä olis katkaistu. Olisivat kuulemma leikanneet jalkaterän ja korjailleet sitä. Nyt siinä on sitten ikuinen vaivanen, ei tiedä mihin töihin pystynee, ovat puhuneet, että sotavammalaki vaatii koulutusta, saa nähdä mitä sitä jätkälle opetettaan, Tauno tuumii apeana.
- Mikähän se vei siltä sen jalan, oliko se miina?
- No se itse sanoo, että olisi miinaan astunut, mutta minusta se on ollut pikku-nakun ammus, joka on tullut jalan viereen. Niitä oli ryssällä paljo niitä nakuja ja se tuli melkein huomaamatta sen ammus.
- No on se kova paikka niin iloluonteiselle kaverille, ja sillä luonteellaan se Eino-poika selviää siitä, sano minun sanoneen, Otto tuumii ja pyöreä naama on hyväntuulisen näköinen.
Tauno hymähtää ja valikoi uuden varatun hirren ja alkaa kairata tapin reikiä hirteen. Otto on tullut läheiseksi, sillä he jo lapsena asuivat samalla Lohvan kylällä. Otto on hiturainen ja ja järkikin tammehtii joskus, mutta ystävällinen ja hyväntahtoinen.
- No sinäkin selvisit Aittojoen karkuun lähössä autojen kyytiin, etkä jäänyt takaa tulevien autojen alle, Tauno nakkaa..
- Pakokauhu, oli se kumma miten se vei koko pataljoonan yhessä rytinässä silmittömään pakoon. Niin ja ilman sinua olisin varmasti jäänyt, joko autojen alle tai ryssän kynsiin. Muistan aina, kuinka sait minun kädestä kiinni ja kiskoit lavalle, oli se silloin hätä- ja hyvämieli lähekkäin, Otto vakavoituu.
- Mutta sinä jäit sitten seuraavassa kylässä talojen sytytyksen yhteydessä kokonaan porukasta. Olit vissiin melko lujilla siellä lumisessa korvessa, ennen kuin pääsit muiden yhteyteen?
- Perkele joo, kolme vuorokautta näkkileivän palalla ja lumella elettiin. Sattui vielä niin pirun arka kaveri, että meinattiin sen takia jäähä jatkuvasti vihulaisen vangiksi. Sitten se vielä kastui siihen yhen puron ylitykseen ja pakkanen paukkui jo yli kahden kymmenen. Tervaspuuta löytyi ja tulilla kuivailtiin välillä. Oltiin niin poikki, että minulla näkyi tähtiä jo silmissä. Sitten päätin, että mennään tielle ja antautaan ryssälle, kävi miten kävi. Niin arvaatko mille tuntui kun jäätinkin omien vangiksi?
Miesten tarinoidessa työmaata lähestyy suojeluskuntapukuinen pyöräilija lätäköitä kierrellen.
Tauno tunnistaa tulijan Pyhäsalmen suojeluskuntaan kuuluvaksi. - Mitä helevettiä se tuo kolkkapoika ja sonninsyöjä tänne tulee, kerkiää Otolle suhauttaa, kun pyöräilija tervehtii sotilaallisesti työmaan miehiä.
- Jaa täällähän kävikin tuuri.. Jääskeläinen, Olkkonen,Lohva, Kauranen,Tervakoski, Heinonen ja Kokkonen. Teille olisi postia, isänmaa kutsuu poikiaan.
- Mitä helvettiä, häivy, ettei piilukirves lipsaha, sanoo Kokkosen Ransu, synkällä naamallaan.
- Kutsu ylimääräisiin harjoituksiin, on tultava Salmen koululle pikimmiten, ukkomiehet saavat käydä eukkonsa luona, mutta muuten on tultava viivyttelemättä, selvittää kolkkapoika.
Sama asia selviää lapuista, joita se jakaa. Kiroillen miehet kokoilevat työkalujaan.
- Minä ainakin käyn Martan luona, ennen kuin tulen mihinkään, sanoo Tauno. Otto aikoo myös käydä Lohvalla perheensä luona ennen kuin lähtee käskypaikalle.
Martta, ökytalon piika ja Taunon mielitietty katsoo tummilla silmillä miestä.
- Jos tästä tulee sota, on meidän käytävä siellä vihillä! Toista aviotonta lasta en enää synnytä, sanoo Martta tiukasti, joka on samaa mieltä. Huomenna ennen kuin menen ilmoittautumaan sinne Köpsille, käydään papin pakeilla, onneksi me se kuuluutus laitettiinkin jo vireille.
- Todistajien läsnäollessa, kysyn minä Tauno Immanuel Jääskeläinen, tahdotko ottaa aviopuolisoksi Martta Siviä Forssin ja rakastaa häntä myötä ja vastoinkäymisissä.. papin puhe häipyy Taunon tunnetiloissa.. Sentään jonkinlainen myöntävä urahdus lähtee.. Pappi kättelee ja samalla silmäilee paheksuvasti selvästi pyöreätä mahanseutua morsiamella..
Nopeasti vihkivaatteet poisheittäen Tauno suuntaa koululle. Martta lupaa tulla kun lähtö tulee ja tuo paketin tullessaan asemalle.
- Pidä sitten pääsi ehyenä mihin joudutkin meitä on täällä sitten jo useampi odottamassa, hän sanoo selvästi nieleskellen..
JP 6 joukot perustetaan ja liitetään Ryhmä Oinoseen ”ylimääräinen ryhmittymä”.
Toiseen Jääkäriprikaatiin (2 JPr) kuuluvat jääkäripataljoonat, jotka olivat sen pääjoukot, perustettiin Pyhäsalmessa ja sen ympäristökunnissa.
Prikaatin kolmesta pataljoonasta perustettiin JP 5 Keiteleen ja Vieremän miehistä, JP 6 Pyhäjärven miehistä ja JP 7 Pihtiputaan ja Viitasaaren miehistä. Kaikki he pyöräilivät Pyhäsalmeen, josta he nousivat junaan juhannusaattona 23.6, jonka ensimmäisen erän junakuljetus lähti klo 14.15 Pyhäsalmen asemalta, ja toinen klo 21.38.
Juhannus oli kolea ja sateinen. Matkalla miehet pysyivät karjavaunuissaan visusti ovien takana, jopa kaminoita lämmitettiin. Lähtöpaikalle oli tullut satamäärin saattelijoita, yleisilmeet olivat vakavia ja kyräileviä, eikä naurua ja minkäänlaista iloista revanssihenkeä näiden korpipitäjien poikien lähdössä ollut ilmassa. Noitumista ja purinaa kuului sieltä täältä, eniten kuitenkin Pihtiputaan miesten lastauksen yhteydessä.
Joukko-osasto siirtyi Iisalmen kautta Joensuun pohjoispuolelle, josta heidät purettiin Paukkajan asemalle. Koulutus ja valmistautuminen sotaan tapahtui Ylämyllyn kankailla.
Jääkäripataljoona kuuden vahvuus oli perustettaessa 803 miestä, joista 27 upseeria, 127 aliupseeria ja 649 miestä. Sen miehistö ja aliupseerit olivat pyhäjärvisiä tahi tänne sijoitettuja talvisodassa menetetyn Karjalan väkeä. Pääosa upseeristoa oli muualta, sillä heitä oli paikkakunnalla vain muutama, kolme heistä oli sijoitettu JP 6:n kokoonpanoon. Miehistön keski-ikä oli jo niinkin korkea kuin 31-vuotta. Pääosan miehistä muodostivat maa-ja metsätyömiehet, talojenpojat, talojen aputyövoima, rengit ja itselliset metsäjätkät. Joukko oli siten ominaisuuksiltaan metsässä ja kovassa työssä elämään tottunutta ja käsistään kätevää porukkaa. Joukkoa, joka puukolla ja kirveellä osasi tehdä metsässä, työkalut, ruokansa ja korjata varusteensa. Käsitellä hevoset ja ajaa näillä hankalissa maastoissa. Tätä miesten kätevyyttä ja osaamista varsinkin saksalaiset sotilaat ja upseerit myöhemmin ihmettelivät.
Ammattien yhdenmukaisuus ja metsässä selviämisen ominaisuudet paikkasivat paljon vakavaa puutetta - sotimista ja taistelutaitoa. Siinä olin joukon vakavin puute, sotaan, kuriin ja toisen ihmisen tappamiseen liittyvää taitoa ei ollut kuten oli esim. vihollisen rajavartijoilla, joita vastaan he olivat matkalla. Asevelvollisuus oli suoritettu suurimmalla osalla yli kymmenen vuotta sitten. Toki enemmän kuin puolet joukosta oli talvisodan veteraaneja ja se tasoitti tilannetta huomattavasti. Sekin oli pyhäjärvisiä ja koko taisteluyhtymää vastaan, että joukot olivat menossa itselleen outoon maastoon ja kaikki tiesivät, että mennään hyökkäyssotaan. Maastoon, jossa vihollinen oli ollut jo kaksi vuotta, varustanut ja kaivanut kaikki puolustuksen kannalta tärkeimmät paikat vahvoiksi varustukiksi. Maaston tuntemus, ja puolustuskohteiden varustaminen oli kova etu sellaiselle viholliselle, jolla oli pitkäaikainen ja perusteellinen koulutus. Merkittävintä ehkä oli se, että vastassa olivat pääsääntöisesti samanlaiset metsäosaajat kuin JP6 oli. Punamajuri Valtteri Vallin johdolla vastassa olivat suomalaiset, karjalan ja inkerinsuomalaiset metsien asumisen ammattilaiset. Tästä ei ollut joukoilla vielä mitään tietoa, mutta se kallisti sodan jumalan vaakaa pahasti vihollisen suuntaan.
Pataljoonaan kuului esikuntakomppania, neljä jääkärikomppaniaa sekä kevyt kranaatinheitinjoukkue. Pataljoonan komentajana koko JP 6:n olemassaoloajan oli Sulo V. Susi. Juhannusaattona pataljoonan lähtiessä Pyhäsalmesta pataljoonan adjutanttina oli pyhäjärvinen opettaja Veli Rahkola.
Komppanioiden päällikköinä ovat miehistöluettelon mukaan olleet lähdettäessä 1/JP 6 kapteeni L. Nortling, 2/JP 6 kapteeni K. A. Heinämaa, 3/JP 6 luutnantti Lauri Kokko, 4/JP 6 ratsumestari Mauno Siramo ja Krh.J/JP 6 vänrikki Erkki Vaaja. Ensimmäisen komppanian toisen joukkueen johtajana on toiminut pyhäjärvinen ylikersantti Eino Lehto sekä toisen komppania ensimmäisen joukkueen johtajana on ollut pyhäjärvinen kornetti Olavi Paajanen. Pataljoonan pastorina on toiminut Pyhäjärven seurakunnan pastori Aarno Vihantola, ei tosin vielä lähdettäessä.
Pataljoona kuului osana ns. Ryhmä Oinoseen, jota komensi kenraalimajuri Volde Oinonen. Ryhmä Oinonen kuului 2 Jääkäriprikaatiin sen komentajana oli eversti V. Sundman. Lisäksi JPr2 kuuluivat ratsuväkiprikaati sekä Sissipataljoona 1. Tulitukena oli kevyt patteristot 12 ja 13 sekä Ratsastava patteri. Kaikki olivat nopean etenemisen joukkoja.
Jääkäripataljoona 6 siirtyy juhannuksen jälkeen Ilomantsin Möhköön. Joukot asuivat teltoissa, ja siitä seurasi hygieniaongelmia ja sitten sairastumista, ripulia ja oksentelua, ennen kuin vasta-ainekannat olivat muodostuneet.
Jo ennen varsinaista hyökkäyskäskyä kävi 1.7 kolmannen komppanian seitsemän miehen partio kersantti Kaukiaisen johdolla rajan takana tiedustelumatkalla kohtaamatta vihollista. Tiedustelua tehtiin seuraavinakin päivinä. Toisesta komppaniasta kävi 2.7 alikersantti Eino Kyllösen partio myös rajan takana kohtaamatta vihollista.
Pataljoonalle oli määrätty tehtäväksi edetä Ilomantsin Möhkön eteläpuolelta itärajan takana kohti etelää ja myöhemmin lounaaseen Tolvajärvelle noin 40 kilometrin päässä lähtöpaikoilta.
JP 6 ylittää rajan Ilomantsissa
Heinäkuuta ehtii kulumaan viikko ennen kuin ensimmäisenä rajan ylitti kolmas komppania puolenyön maissa.
Toinen komppania tulee perässä seuraavana päivänä ja etenee Peuralahden suuntaan yhdessä JP 7, eli Pihtiputaan ja Viitassaaren miesten kanssa. Näiden hyökkäys Peurujoella vahvaan bunkkerimäkeen epäonnistui surkeasti. Suora hyökkäys hirsivarustuksia vastaan vie miehet tulisuihkuihin, joita vihollisen heittimet vielä tukee. Oman tykistön tulituki päätyy omien joukkojen niskaan ja putaalaisia kaatuu heti ensimmäisen hyökkäykseen viisi miestä ja 20 haavoittuu ja he joutuivat palaamaan takaisin. Yhtään paremmin ei käy JP6 kakkoskomppanialle kun se yrittää saarrostushyökkäystä oikean kautta. Huuto ja meteli, pauke ja savu on metsässä kova, mutta mäenpäällä talojen perustuksiin kaivetut vihollisasemat jäävät saavuttamatta.
Rajan viimeisenä ylittänyt ensimmäinen komppania etenee kohti Suur-Kivivaaran kylää. Samalla se etenee vihollisen selkäpuolelta kiertäen Putkivaaraan ja pyrkii vihollisen motittamiseen siellä. Keiteleen ja Vieremän miesten JP 5 on sekin juuttunut taisteluun linnoittautunutta vihollista vastaan.
Ensimmäisen taistelupäivän aikana yllätti vihollisen partio kolmannen komppanian ja joukkueenjohtaja vänrikki Riikonen ja kersantti Johannes Tuoriniemi kaatuivat.
Toisesta komppaniasta kaatuivat lisäksi alikersantti Heikki Tuoriniemi ja jääkäri Huugo Tikkanen. Koko päivä käydään ankaraa taistelua Peurujoelle linnoittautunutta vihollista vastaan joka jatkuu yöhön saakka.
Pyhäjärvisten ensimmäinen komppania sai motttiin Peurujoelle linnoittautuneen vihollisen ilman tappioita. Kolmas komppania taisteli Koitajoen ylityksestä. Kersantti Kaukiainen ja Lauri Johannes Pekkarinen haavoittuivat vakavasti.
Vieremän ja Keiteleen JP 5 ja ja putaalaisten JP7 taistelivat koko päivän Peurujoella. Se päivä on Vieremän miehille sotien katkerin, 16 heistä kaatui yrittäessään edetä Peurujoen murroksen läpi linnoitettuhin asemiin.
Sodan kolmantena päivänä (10.7) jää vihollinen Peurujoella motitettuna ja JP 7 vartioimaksi. Kuudes pataljoona aloitti kokonaisuudessaan etenemisen kovassa ukonilmassa tiettömiä taipaleita polkupyöriä työntäen kohti tavoitteeksi asetettua Tsikkiä. Melaselän kylä oli poltettu talvisodassa, nyt sinne oli linnoittautunut vihollinen, joka puolusti ankarasti Melaselkää. Melaselän valtauksessa kaatuivat päivän aikana talvisodan maineikas sotilas, vääpeli Gösta Söderlund kirkonkylästä ja kersantti Eino Nurmesjärvi Jokikylästä. Haavoittui mm. Väinö Berg ja Erkki Haapapuro.
Tulikaste ja sekaannus
Toinen komppania hyökkäsi Peurujoelle tiukasti linnoitettuja vihollisasemia vastaan. Tulta, savua, liekkejä, huutoa ja pauketta oli valtavasti. Eteneminen kuitenkin pysähtyi tuliylläkön jälkeen ja ryssä päästi porukat melkein iholle.Siihen räväykseen kaatuivat Tuoriniemi ja Tikkanen. Sitten iski helvetillinen heitintuli niskaan ja joukkueet ja koko komppania samoin kuin naapuripataljoonien yksiköt sekosivat ja lakosivat pitkin metsiä.
Kornetti Paajanen pakeni ensimmäisenä heti taistelun alettua. Ylikersantti Lehto, miesten mielestä nuuskuri ja joutavan syynääjä, juoksi henkensä edestä yhtä matkaa..
- Eiiii! Älkää seuratko, pysykää valloitetuissa asemissa, huuti Paajanen taaksepäin.
Tauno huusi takaisin.- Mihin helvettiin täältä herrat ensimmäisenä lähtee! Paajanen ei kuullut kun pakeni päättömästi alueelta.
Kun varpusparvena hajonneet joukkeet vetäytyvät takaisin lähtöasemiin, haavoittuneita ja kalvenneita kannettiin sitten teltoille kasaan. Veri, pelko ja puhjeneet suolet haisivat jo lämpimässä ilmassa kuvottavalle.
- Perkele kun Paajanen veti kuin Paavo Nurmi karkuun, sanoivat talvisodan kokeneet rauhallisemmat kaverit, taittiin saada paskat joukkueenjohtajat. Huohottavat ja nokiset miehet kokoontuivat yhteen. Kornetti Paajanen ja komppanian päällikkö tulivat myös tilanteen rauhoittumisen jälkeen paikalle. Odotettiin kadonneita lampaita, yhden joukkueen kohtalo oli epäselvä.
- Olipa perkele melkoinen hölmön tölmäys koko yritys, eikö näitä yhtään selvitetä etukäteen, noitui Tauno Otolle.
- Sama oli kuulien ääni kuin Talvisodassa, sanoi Otto. Ja mallasi, zip, zip, piu vouu. - - - - Kyllä rapelsi kylmät selkärankaa pitkin, oli siinä pahempikin tarjolla. Tuolla sanoivat, että Vieremäläisiä kaatui kasapäin, ei tainnut tulla salamasotaa meille tästä. Tänne sitä jäädään ihan varmasti, ei se riitä tuuri loputtomiin, kun jo yhdestä sodasta selvittiin, Otto povaili synkkänä.
Illan tullen tilanne saatiin haltuun ja uuden käskyn mukaan JP5 komppania ja JP7 komppania jää hyökkäyssuunnan sotaan. Pyhäjärviset kiertää vihollisen taakse, joka motitetaan.
Operaatio onnistui ilman tappiota, joskin taistelut olivat kiivaita. Pyhärviset jäivät Peurajoen motin selustan vartijoiksi. Puolilta öin puhkesi helvetinmoinen rajuilma. Tuli lähes pimeää ja sen turvin hyökkäsi ryssä ihan silmille, vain vaivoin se saatiin ajettua se pois.Täällä vihollinen yritti murtautua motista yöllä myös neljän aikaan ja useaan kertaan aamun valjettua. Yö meni kytätessä, aamuyöstä kaaduttiin syömättä telttoihin ja mikä mihinkin nukkumaan.
Tauno oli vartiossa ja väsytti.
- Hullun hommaa, olen ihan poikki ja vasta muutama päivä sotaa takana. Miten tätä jaksetaan ja selvitään, mies ajattelee. Taitaa Otto olla oikeassa, että tänne jäädään, voi helevetin kuustoista!!
- Entäs kotona? Minulla on nyt perhe, vaimo raskaana ja koti perustamatta! Työtä ja palkkaa siellä olisi ollut vaikka muille antaa, mutta tänne saatanan korpeen piti tulla vaan henkeään kaupalle.
- Mikäs perkele tuolla rapsaa? Väsymys kaikkoaa!
- Eikai se vaan ole ryssä! Ihan nokan alla! On se! Miten se tuohon tuli, havahtuu mies. Ojentaa samassa kiväärinsä hämärää hahmoa kohti joka on myös havainnut Taunon. Suuliekit lyövät yhtä aikaa. Tauno tuntee tulisen vihlaisun vasemmassa kädessään, mutta hahmo katoaa.
- Jäikö se, vai luiskahtiko pakoon? Perkele sain kynsille, millä se ampui? Räjähtävällä!
Sormesta löi tuntoliekit tajuntaan.
- Mutta onneksi ei muuta kun viilsi sormesta.. Noista männyntaimista taisi räjähtää ja sieltä kävi sormeen..
- Mitä ammuit? Nuuskija Lehto on samassa perseentakana. Ja alkaa touhukkaana tutkia aluetta, eikä usko ollenkaan Taunon puhetta vihollisesta.
- Ammuit itseäsi käteen! Mies älä valehtele! Ei täältä kuulunut kuin yksi laukaus, eikä ryssästä ole hajuakaan. Selvä tapaus, mennään teltalle, saat rangaistuksen, mies virnottaa.
Esimiehen arvio tilanteesta painaa, hyvä kun saa edes jotain sidettä sormeensa. Komppanian kirjuri, Salmen kylän rellukoita, sanoo kirjaavansa tapauksen sotapäiväkirjaan epäilynä, jota tulee selvittämään luutnantti Leino.
Leino tulee, tarjoaa tupakan ja kyselee ensin talvisodan aikaisia, kysyy onko väsymystä ja vitutusta?
- On, mitä luulet, yöllä rämmittiin rankkasateessa ja tapeltiin, samoin jo kaksi päivää hyökkättiin päin kuularuiskuja. Heti vartioon ja ryssä meinasi viedä ainoon ja siitä syytetäänkin sitten minua!
- Elähän nyt, mitäpäs jos käydään tapaus läpi ja käydään siellä missä se sattui, mutta näytä kätesi ensin. Leino tutkii Taunon kättä, kääntelee, ei puhu eikä pukahda. Tapahtumapaikalla luti tutkii paikan perusteellisesti, löytää pienen männyn jossa on kuulan jälki.
- Mennään teltalle, toteaa lyhyesti.
- Tämä on selvä asia, jos olisit ampunut käteesi olisi paine lyönyt palavan ruudin koko käteen ja nahkaan, nyt siinä ei näy kuin puhdasta paskaa. Petäjästä löytyi kuulan osuma, se oli luultavasti kuten sanoit räjähtävä, sen sirpaleet sattuivat käteesi. Paikkauta kunnolla se sormesi ja tämä asia on tässä.
Tauno kehuu Leinoa Otolle ja muulle porukalle, - ei se ihan paskahousulle vaikuttanut, niin kuin Paajanen ja Lehto.
Tapauksesta jäi kuitenkin pysyvästi varjoa miehen ylle, merkintä jäi korjaamatta sotapäiväkirjassa, tapaus hiertää ylikersantti Lehdon ja Taunon välisenä myöhemmin jatkuvasti..
Etenemistä jatkettiin kohti Melaselkää. Toisen komppanian kimppuun hyökkäsi yllättäen noin 50 vihollisen osasto. Vihollinen piiritettiin ja lopulta tuhottiin,vain 10 pääsi pakoon. Illan aikaan pataljoona eteni välitavoitteena olleeseen Tsikkiin, joka on Melaselän vesistön eteläkärjessä rajan pinnassa. Vihollinen on jättänyt Tsikin polttamatta. Matkalla ylitettiin Tolvajoki. Viisi miestä kaatui Melaselän taisteluissa, joukkueenjohtaja vänrikki Harri Linko, korpraali Aarne Häkkinen, Emil Klint, alikersantti Veikko Jokela ja jääkäri Jooseppi Tapaninaho. Rivistä poistui haavoittuneena Urho Ylimäki Hietakylältä.
Tsikistä lähdettäessä on tavoitteena Tolvajärvi ja etenemistä tiettömien taipaleiden ja upottavien soiden läpi pyöriä kantaen jatkui läpi yön. Porukat olivat entistä nälkäisempiä sillä, vain kuivaa muonaa oli eväänä. Huolto oli jäänyt 20 kilometrin päähän. Matkalla tavattiin hajanaisia pieniä vihollisosastoja, joita otetaan vangiksi. Päivän aikana kaatuu näissä kahinoissa Väinö Karvonen.
Kuudentena sotapäivänä pataljoona lähestyy Tolvajärven tietä Hirvasjärven itäpuolitse kiertäen. Tietä lähestyttiin jonkin matkaa Tolvajärveltä Ristisalmeen päin Hirvasjärven rannan tuntumassa. Muut joukot olivat vallanneet jo Tolvajärven kylän aiemmin Korpiselästä hyökäten. Tietä lähestyttäessä kohdattiin kiivas, useiden konekivääreiden tulitus kaivetuista pesäkkeistä. Suunnitelmallinen hyökkäys tielle onnistui kolmannen komppanian hyökkäyksellä, vihollinen pakeni jättäen konekiväärinsä pesäkkeisiin. Erityisesti kunnostautui hyökkäyksessä alikersantti Matti Lahti, jääkäri Eino Ruotoistenmäki, korpraali Reino Huhmarniemi ja korpraali Sulo Vänni, joka myös oli ainoana kaatunut tien valtauksessa.
Tien vallattuaan osa joukoista jatkoi etenemistä länteen kohti matkailumajaa, osa kohti itää ja Ristisalmea. Miehet katselivat hetken venäläisten kaatamaa Shemeikan ja Vornasten runonlaulajien patsasta. Monet harjulle saapuneista olivat palanneet tutuille talvisodan paikoille, nyt he näkivät upean harjun kesäisessä asussa. Tuttu Matkailumaja oli jo varustettu sotasairaalaksi. Pataljoona pääsi lepoon Hirvasjärven rantaan.
Tien vallattuaan osa joukoista jatkoi etenemistä länteen kohti matkailumajaa, osa kohti itää ja Ristisalmea. Miehet katselivat hetken venäläisten kaatamaa Shemeikan ja Vornasten runonlaulajien patsasta. Monet harjulle saapuneista olivat palanneet tutuille talvisodan paikoille, nyt he näkivät upean harjun kesäisessä asussa. Tuttu Matkailumaja oli jo varustettu sotasairaalaksi. Pataljoona pääsi lepoon Hirvasjärven rantaan.
Talvisodan voiton muistelua Tolvajärvellä, Tauno saa Nagantille kantoluvan
Pataljoona oli levossa. Tarinarinkeihin istuivat Talvisodassa täällä taistelleet porukat kuin itsestään.
- Taitaa jokainen muistaa joulukuun 12 päivän? Silloin juostiin kuin tuli hännässä tuon salmen yli! Ja noustiin tämä lähes pystysuora nousu tähän majalle tuolta rannasta. Paljonko tuossa on aavaa jäätä tulla? Jotain 300 metriä, päin vihollislinjaa ja vain yksi mies kaatui! Mikä meitä varjeli tuossa matkalla? Täällä oli sentään kaksi konekivääriä jyrkän penkanpäällä jäälle suunnattuna, Hietakylän mies muistelee.
- Mikä oli, etteivät tosiaan niittäneet niillä konekivääreillä meitä jäälle suorasääriksiksi, sanoo Otto. Vain tykistö ampui jäälle ja sen ranaatit menivät jään läpi räjähtämättä.
- Olen miettinyt sitä usein, sanoo Tauno.
- Se yllätti ryssät, me oli juostu jo kaksi viikkoa karkuun osa matkasta ihan pakokauhulla. Oli vielä myterä iltäpäivä, lumituiskua, meillä oli lumipuvut, me päästiin tulemaan kuin aaveet. Ne huomasivat meidät vasta sitten kun oltiin jo rinteen alla kuolleessa kulmassa täältä ampuville.
-Oliko se vielä niin, että tässä majalla oli vain esikuntaan kuuluvia? Tästä oli puolustusjoukot komennettu tuonne venäläisten tulosuuntaan johon meillä hyökkäsivät ne noiden saarten kautta kiertäneet joukot, oliko ne jotakin rakuunoita Hämeestä? Siksi päästiin tähän ja tuo rinne ylös, mutta tultahan alkoi just silloin tulla täältä. Muistatte varmaan kun nakattiin käsiranaatteja tuolta alhaalta tänne ylös. Täällähän oli KK:n viereen kaatuneita ryssiä piha täynnä. Ne ei joko osanneet ampua niillä konekivääreillä, tai myöhästyivät just sopivasti. Tuolta majan ikkunoista ammuttiin kyllä kanssa, mutta pistooleillä, täällä oli yli 80 upseeria, joista vangiksi saatiin 23.
- Niin ja Lohvanperän hurja käänsi toisen KK:n päin taloa ja laski menenmään ikkunoista ja seinistä läpi, sanoo joku paikalla ollut.
- Joo ikkunoista ammuttiin puolin ja toisin ja sitten ulos juoksi koppalakkiukot ja siihen kartanolle jäivät sitä mukaa..
- Meidän komentaja, se Pajari oli tullut heti meidän perässä tähän pihaan. Minä oli just ottanut yhdeltä kaatuneelta upseerilta sen nagant-pistoolin käteen, kun vieressä ollut kaatunut virkosi henkiin ja alkoi ojennella Pajaria kohti! Minä ojensin sen naganin ja puristin liipasinta ja siihen se ojentelija oikeni! Pajari tuli ja sanoi, että "olipa tuuria kun oli upseermalli ja laukesi liipasimesta! Taisitpa tienata sen naganin itselles" ja kirjoitti vihkoonsa minulle kantoluvan. Luvassa sanottin, että tämän luvan haltija on tällä aseella pelastanut hänen henkensä ja on siksi oikeus kantaa tätä pistoolia, sanoo Tauno ja kaivaa aseen repusta näytille.
- Etkös saanut muutaman päivän lomankin, muistaa Otto. Talvisodan ainoa loman saaja..
- Joo sain, menin Nurkkalan kautta Louhulaan Martan luona käymään... Ville oli vänissyt Penttisen Pekalle, että "mitähän hyvvee se on tuo Jääskeläinen tehnyt kun se on päässyt lomalle?"
- Se oli ampunut venäläisen kenraalin, kun se oli puskasta kiikarilla katellu, Pekka oli sanonut..
Röhönaurut raikuu Matkailumajan pihalla, sillä suurin osa pyhäjärvisistä on kuullut lääninrajan korpivalehtelija Pekasta. Lieneepä suurin osa juonut Pekan keittämää pontikkaakin. Jutut siirtyvät nauruista päätelleen siihen suuntaan. Äkkiä se kuolemankauhu, pelko ja väsymys on nuoristä miehistä kuitattu....
Pataljoona oli sai olla pari päivää levossa ja miehet keittelivät kahvia katsellen kauniita harjumaisemia. Joukot näkivät lentokoneiden ilmataistelun. Pataljoona ei kokenut menetyksiä.
Ristisalmi - Surunsalmi
Metsäpalon savut tekevät ilman paikoin sakeaksi, sitä on vyörynyt Peurujoen-Putkivaaran ja Kuolismaan suunnan taisteluista. Palot ovat syttyneet räjähteistä ja ammuksista, osa on varmaan jomman kumman taistelun osapuolen tarkoituksella sytyttämiä. Ilma on lämmennyt, korven inisijät ovat kupanneet miehet ihan täyteen pahkuroita pikiöljystä huolimatta.
Tauno herää teltasta kun haavoittunutta kättä pakottaa. Siinä on lievää tulehdusta ja se alkaa hieman mätimään. Jodimikko on nyt sentään antanut siihen jotain haavajauhetta, ja joitain pillereitä kipuun. Tauno keräilee varovasti pakkeja .Oton ja omansa lisäksi vielä ottaa Huhmarniemen pakin ja lampsii järven rantaan saijuvettä hakemaan.
- Savua on maailma täynnä, tien varressa mölisee saksalaiset. Törstiä porukkaa katselevat meikäläisiä kuin kapisia kulkureita. Ne hinaavat hevosvankkureilla roinaansa tänne korpeen. Ei niiltä näytä mitään puuttuvan, leipomoista lähitien mukana. Saavat tuoretta leipää, pojat vaihtelivat puukoilla konjakkia. Ne kuskaa syöksyveneitä nyt kohti Ristisalmen vesistöä. Sinne lähtee meiltäkin ensimmäinen komppania tietä auraamaan..
- Nousehan Otto aamuteelle ja potkase sitä vieruskaveria kanssa. Päästään näkkileipää liottelemaan.
Pikkuhiljaa komppaniassa herätys tapahtuu itsestään. Töpinä on ajanut puurokamiinat teltoille.
- Ottakaa kolmen päivän annos näkkileipää. Ase-au tuo kaksi tuliannosta mieheen, johan tässä on maattukin ihan kylet kipeiksi..
Tiistai heinäkuun 15 päivä oli raskas päivä pyhäjärvisille. Pataljoona saapui Ristisalmelle, jonne ei oltu tehty tiedustelua. Eikä näin ole varmistettu mitä on vastassa leveän Ristisalmen itäpuolella. Vihollinen oli sytyttänyt metsäpaloja ja räjäyttänyt Ristisalmen sillan. Salmessa oli sillan kohdalla ruuhkautunut tukkisuma. Pataljoonan komentaja teki rohkean ja turmiota tuottavan päätöksen. Ensimmäinen komppanian määrättiin hyökkäämään suoraan yli sillan. Vihollinen oli sillan itäpuolella vahvasti linnoitetuissa asemissa, hyvin maastoituneena. Nyt saatiin ensimmäisen kerran omien tulivalmistelu salmen taakse. H-hetki oli 12.45. Kärkikomppanian tunnustelijat, joista yksi oli Armas Hyvönen, päästettiin vihollisrantaan heitä tulittamatta. Tunnustelijat heilauttivat kättä merkiksi, että tulkaa muutkin. Puoli komppaniaa oli ylittämässä hajonneita siltarakenteita ja tukkisumaa hyväksi käyttäen. Silloin vihollinen aloitti silmittömän tulituksen, miehiä kaatui, putoili veteen ja osa lähti uimaan vastarannalle, osa hukkui. Kaikki eivät osanneet uidakaan. Puna-armeijan konekiväärimies Pietari Tiikkiläinen, alle kaksikymmppinen inkeriläispoika Markovin kylästä, kunnostautui erityisesti tulituksessa. Myöhemmin kaaduttuaan hänet kohotettiin isänmaallisen sodan sankariksi. Hänelle on pystytetty patsas Suojärvelle, jossa se on yhä.
Myöhemmin saatiin tietää, että vastassa oli pataljoona vihollisen JR 52:sta, jota johti suomalainen kommunistiemigrantti kapteeni Kataja. Pataljoonan kieli oli suomi, sillä pataljoonan muodostivat inkeriläiset ja Suomesta 1918 jälkeen loikanneet punaiset. Taistelun päätteeksi todettiin kaatuneen tai kadonneen seuraavat pyhäjärviset, vapaaehtoinen Lauri Dahl, alikersantti Johar Savolainen, jääkärit Aarne Pirttiaho, Paavo Mattila, Emil Eskelinen, Antti Dieff, Juho Niemelä, Erkki Niemelä, Reino Pesonen, Veikko Tuoriniemi, Lauri Toivanen, Kaino Pappila, Piilolan veljekset Sulo Hyvönen, Armas Hyvönen ja Väinö Röytiö. 15 uhria samana päivänä Pyhäjärvelle oli sotiemme ankarin menetys. Komppanian upseereista kiuruvetinen Unto Antero Huttunen oli kadonneiden joukossa. Haavoittuneita olivat ainakin Toivo Hyvönen ja Veikko Varis.
Neuvostoliiton Sankarin tarina;
Tikiliainen, Peter Abramovits, (3.8.1921 Markovon kylä, Volosovskin piiri, Leningradin alue – kaatui taistelussa 28.7.1941 Ristisalmella, Tolvajärven itärannalla, haudattu Suojärven joukkohautaan). Syntyi talonpoikaisperheeseen. Suomalainen (passissa merkintä Fin). Menetti varhain isänsä, opiskelija ja auttoi äitiään talousaskareissa. Valmistui kymmenen vuoden opintojen jälkeen vuonna 1939 lukiosta Punaisen x:n kylässä, Volosovskin alueella. Hän työskenteli yhteystoimistossa Begunitsin kylässä. Kutsuttiin puna-armeijaan 1939. Leningradin sotilaspiirin joukoissa osallistui Neuvosto-Venäjän ja Suomen sotaan 1939-1940. Värvättiin kesällä 1940 äskettäin perustettuun 71.Jv.Divisioonaan, jonka henkilökunta koostui Karjalan tasavallan, Leningradin ja Kalinin (Tverin) alueen miehistä. Suureen Isänmaallisen sotaan ylikonstaapeli Peter Tikiliainen osallistui 7.Armeijan 71.Jv.D:aan kuuluneen JR 52:n puolikaspataljoonaan. JR 52 osallistui sitkeisiin torjuntataisteluihin Korpiselän alueella kun puna-armeijan joukot vetäytyivät taistellen kaakkoon ja heinäkuun puolivälissä loivat kestävän puolustuslinjan Tolvajärven itärannalle. Rykmentin sotilaat torjuivat vihollisen [suomalaisten] hyökkäykset, sitä vastaan heitettiin heinäkuun lopulla alueella juuri saapunut Saksan 163.Divisioona. Tällä Ristisalmen alueella Peter Tikiliainen ja hänen komentamansa joukot taistelivat natseja vastaan, kunnes saapui vetäytymiskäsky, jonka nojalla hän johti joukkonsa Vohtojärven ja Guba Spasskin läpi kohden Petroskoita. Tämä operaatio oli rykmentin ja koko alueella toimineiden venäläisten pelastus. Tolvajärveltä vetäytyessään erään palaneen paalurakenteisen sillan luona Tikiliaisen partio törmäsi natsien kivääri- ja konekiväärituleen. Koko päivän vetäytyvä osasto taisteli sankarillisesti ja lannistumatta vihollista vastaan, joka pyrki veneiden avulla rynnäköimään järven yli. Osa natseista tuhoutui tuleen syttyneissä veneissä, joista vihollinen pyrki oikopäätä rantautumaan. Vesirajassa Tikiliainen taisteli liekinheittimien ja käsikranaattien voimalla. Taisteluiden riehuttua iltaan asti, ammukset kävivät vähiin ja taisteluosastosta oli elävien kirjoissa enää neljä sotilasta, mukaan lukien haavoittunut komentaja Tikiliainen. Peter Tikiliainen heitti viimeisen kranaatin vihollisen veneeseen ja huusi: Eläköön Isänmaa! Viime vaiheessa hän käski miehet kiinnittämään pistimet kivääreihinsä ja heittäytymään lähitaisteluun. Vihollinen ei armottomassa ottelussa kyennyt murtamaan puolustusta tällä linjalla, jonka sankarien taistelu teki valloittamattomaksi. Kallioisella rannalla lepäsi hervottomina 76:n vihollisen kuolleet ruumiit. Tässä taistelussa kersantti P.A. Tikiliainen kohtasi sankarillisen kuoleman (Taistelukuvauksen yksityiskohdat Neuvostoliiton sankariksi nimittämisen esityskirjasta, jonka JR52/71.D:n esikunnassa laatineet rykmentin komentaja, eversti Birman ja rykmentin komissaari, politrukki Okishev). Hänet on haudattu sotilaiden joukkohautaan Suojärven kaupungin liepeille Karjalan tasavallassa. NKP:n Korkeimman neuvoston Puhemiehistö on 20.11.1941 päättänyt myöntää esimerkillisestä suorituskyvyn ylittävästä tehtävien täyttämisestä natseja vastaan käydyssä taistelussa sekä rohkeuden ja sankarillisuuden osoittamisesta nuoremmalle kersantille Peter Abramovits Tikiliaiselle kuoleman jälkeen Neuvostoliiton sankarin arvon ja mitalin, johon liittyy Leninin kunniamerkki. Vuonna 1966 on hänen haudalleen Suojärvellä pystytetty sankarin rintakuva, Tikiliaisen nimelle on lisäksi omistettu katu Suojärven kaupungissa. Hänen opinajonsa seinään Punaisen x:n kylässä on ruuvattu muistolaatta. Muurmanskin satamassa kotoilevan kalastustroolarin nimeksi on annettu Peter Tikiliainen. P.A. Tikiliaisen muotokuva, kuten kaikkien Karjalan alueelta Neuvostoliiton sankarin arvon saaneiden tyttöjen ja poikien muotokuvat, sijaitsee Muotokuvagalleriassa, joka avattiin vuonna 1977 Petroskoissa Antikaisen ja Punikkien kadun varrella. Lähde: Neuvostoliiton sankarien matrikkeli, Heroi Sovetskogo Sojuza, Volume 2, 1988 [hieman hapuileva käännös VH].
Ei ollut ollut suomalaisjoukkojen korpimaisemien valloitus ylevää salamasotaa. Itse asiassa koko Karjalan Armeija (Heinrichs) oli nujunnut muutaman karjalaiskylän valtauksessa jo kaksi viikkoa. Täällä olivat päätään lyöneet vihollisen rajalinnoituksiin eversti G. Ehrenroot, Osasto Essen ja saksalaisylpeys 163D ja oma 2JPr osasto O mukaan lukien. Nyt alkoi selvitä millainen vastustaja oli vastassa. Se oli taitava maaston hyväksikäyttäjä, hyvin linnoittautunut, kurinalainen, erityisesti osasi inhottavan väijytystaktiikan, ja taisteli vetäytyessäänkin hyvin ja systemaattisesti. Ei ollut ihme, että päällikköjä komppaniatasoilta pataljoniin asti vaihdettiin. Isot herrat vaativat lisää tehoja ja näyttöjä. Selitykseksi ei kelvannu, että vihollinen on loistavasti taisteleva ja sukulaissotureita. Tilannetta pohjoisen karjalan suunnalta vaadittiin nopeasti paremmaksi, kun etelämpänä etenevät suomalaisten joukot olivat työntämässä itseään pitkään pussiin samaan aikaan kun Karjalan Armeija takkusi vielä rajan varressa.
Ristisalmessa oleva Tiikkiläisen taistelutulppa oli paikoillaan lähes kokonaisen kuukauden. Se oli kallis tulppa suomalais-saksalaisille joukoille. Se oli jo vienyt JP6 15 miestä multiin ja useita haavoittuneita. Heinäkuun 27pv Pihtiputaan JP7 ja Saksalaiset ylittävät Ristisalmen sillan vierestä syöksyveneillä. Kiuruvetinen kanttori Eino Mustamo kuvailee asiaa: “Kaksi joukkuettamamme lähti vasemmalta lahdenpohjukasta syöksyveneillä ylitse. Miehet istuivat veneenpohjilla kyyryssä ja vihollinen paahtoi tykistöllä ja konekivääreillä pitkin järvenpintaa. Lähellä rantaa ne veneet kurvasivat ja pysähtyivät. Veneet palasivat hakemaan uutta lastia. Miehet räpiköivät rantaan, jossa alkoi kova sota, käsikraanit ja kasapanokset paukkuivat ja nopeasti saatiin sillanpääasema vastarannalle. Sinne saatiin meiltä kaksi joukkuetta, saksalaisia piti mennä myös kaksi joukkuetta, mutta jostain syystä ne eivät menneetkään! Venäläiset kokosivat sitten kuitenkin voimakkaan vastaiskujoukon ja ne painoivat meidän pojat ihan rantapenkansuojaan. Katsottiin kun miehet heittivät vaatteet ja varusteet pois ja lähtivät uimaan takaisin salmen ylitse. Sinne meni 63 miestä ja vain yhdeksän tuli pois”, sanoo Mustamo synkkänä.
“Surkeinta oli katsoa, kun saksalaiset pioneerit yrittivät sitten viedä polkusiltaa sillan viereen. He syöksyivät siltapenkereelle ja vihollisen konekiväärit nakuttivat sitä mukaa kaikki nurin. Takaa syöksyi lisää miehiä suoraan kuolemaan, kaksi joukkueellista miehiä meni ja putoili suoraan penkereeltä järveen. Yhtään ei palannut, eikä polkusiltaa syntynyt kuin muutama metri!”
Vielä 27.7 pääsi kolmaskin jääkäripataljoona, eli JP5 yrittämään syöksyveneillä yhdessä saksalaisten kanssa Ristisalmen sulun murtoa, mutta tuloksetta. Tappiot olivat tässäkin yrityksessä huomattavat.
Totena kerrotaan juttua, että musta hamekangas loppui Suomenselän kuntien kaupoista kun tieto Ristisalmen uhreista levisi naapuripitäjien keskuteen.
Saksalaisten tappiot Ristisalmessa olivat siten kaikkiaan vielä suuremmat kuin Suomalaisten tappiot. Pyhäjärvisten koukkaus kauas korpien kautta Ristisalmen puolustajien selustayhteyksien katkaisuun pakotti sillan puolustajat sitten elokuun alussa vetäytymään. Lopullisen niitin antoi yllättäen 5.8 takaa kiertäneet JP1 osastot kun saavat Tiikkiläisen taisteluosaston tuhoutumaan kahinassa.
Jääkäripataljoona 6 jätti Ristisalmen valloituksen yhteen yritykseen.Vihollinen jätettiin asemiin Ristisalmella ja sitä jäi vartioimaan JP5: n toinen komppania. Pataljoona sai käskyn edetä pohjois-koilliseen kohti Honkavaaraa, Haukivaaraa ja Yläjärveä pioneerien pikaisesti rakentamaa tieuraa seuraten.
Pataljoona saapui Honkavaaraan ja Haukivaaraan ilman suurempia taisteluja. Tiedustelupartiot olivat liikkeellä, samoin metsäpalojen sammuttajat.
Eino Kekkonen haavoittui kuolettavasti.
Perjantai on kiivaiden taisteluiden päivä Yläjärvellä. Aamun aikana selvitettiin vihollisasemia tiedustelupartioin. Puolen päivän maissa kapteeni Lauri Kokon kolmas komppania aloitti etenemisen kohti vahvasti varustettua Yläjärven kylää sen eteläpuolelle. Muut komppaniat kaartavat kylän pohjoispuolelle. Pataljoonan johto oli vielä kymmenen kilometrin päässä korpien takana Tolvajärvellä.
Ägläjärvi-Yläjärvi tielle saapunutta Kokon johtamaa kolmatta komppaniaa vastaan hyökkäsi etelästä Ägläjärven suunnasta panssarivaunuja, alikersantti Antti Komun johtama pst-ryhmä tuhosi ne. Kolmas komppania aloitti Kokon päätöksellä oma-aloitteisesti hyökkäyksen etelästä kohti Yläjärven kylää kello 14.00. Komppanian muistiin merkinnöissä täälläkin mainitaan erityisesti jääkäri Eino Ruotoistenmäen ja alikersantti Matti Lahden sankarilliset suoritukset pesäkkeiden valtauksessa. Kylä vallattiin ja täällä päästiin pitkästä aikaa ruokailemaan viholliselta vallatuilla eväillä. Oma huolto oli kaukana Tolvajärvellä tahi Hirvasvaarassa vielä pari viikkoa. Yläjärven kylän valtauksen jälkeen toinen komppania siirtyi varmistamaan Ägläjärven suunnan etelässä ja illan aikana käytiin kiivaita taisteluita.
Päivän taisteluissa kaatuivat pyhäjärviset, kersantti Väinö Häkkinen, monissa taisteluissa mainittu erinomainen taistelija alikersantti Matti Lahti, jääkärit Erkki Montonen, Yrjö Ritvanen sekä Tolvajärven matkailumajaa joulukuussa-39 konekiväärein vartioinut alikersantti Matti Tulkku. Muista kaatuneista voidaan todeta veteraanimatrikkelissa monesti mainittu kapteeni Kokon lähetti vapaaehtoinen Arto Sihvo ja vain muutamia tunteja joukkueenjohtajana toiminut vänrikki Tötterman. Yläjärven taistelussa haavoittui Rehulan Eelu Laitinen.
Päivän taisteluissa kaatuivat pyhäjärviset, kersantti Väinö Häkkinen, monissa taisteluissa mainittu erinomainen taistelija alikersantti Matti Lahti, jääkärit Erkki Montonen, Yrjö Ritvanen sekä Tolvajärven matkailumajaa joulukuussa-39 konekiväärein vartioinut alikersantti Matti Tulkku. Muista kaatuneista voidaan todeta veteraanimatrikkelissa monesti mainittu kapteeni Kokon lähetti vapaaehtoinen Arto Sihvo ja vain muutamia tunteja joukkueenjohtajana toiminut vänrikki Tötterman. Yläjärven taistelussa haavoittui Rehulan Eelu Laitinen.
Lauantaina aamuyöllä jatkoi pataljoona matkaa kohti Rääppyrannankangasta, saapuen sen reunaan. Sieltä aloitettiin tiedustelu, joka totesi kylän vahvasti miehitetyksi. Kolmas komppania laatii hyökkäyssuunnitelman ja toteutti sen kapteeni Kokon johdolla täydellisesti. Taistelun jälkeen laskettiin sodan tähän asti mittavin saalis, 21 pikakivääriä, 6 konekivääriä, joista neljä oli vihollisen aiemmin JP 5:ltä valtaamia, yksi panssarivaunu ja valtavasti ammuksia. Vihollisia kaatui runsast ja omia vain kaksi, tykistötuleen kaatuivat alikersantti Väinö Lehtomäki sekä jääkäri Väinö Lohva.
Seuraavana päivänä aiottu ja suunniteltu hyökkäys Kitelänselkään pysäytettiin ja joukot asettuivat puolustukseen ja lepoon Kitelänselän lähelle ja osa Yläjärvelle. Joukot alistettiin nyt saksalaisen kenraalilutnantti E. Engelbrechtin komentoon ja jäätiin odottamaan alueelle saapuvaa saksalaisen 163 divisioonan osia.
Toisessa komppaniassa jaettiin sotilasarvon ylennyksiä, joita saivat urhoollisuudesta muun muassa ylikersantiksi Eino Leskelä ja Samuli Jauhiainen Jokikylästä.
Luetaan myöskin prikaatin komentaja V. Oinosen 23.7 kirjoittama päiväkäsky N:o 3 kolmannen komppanian joukoille, siinä prikaatin komentaja kiittää kolmannen komppanian päällikköä kapteeni Lauri Kokkoa, päällystöä, alipäällystöä ja miehiä rohkeista ja ansioikkaista suorituksista käydyissä taisteluissa. Joukot uskovat sodan päättyvän lähiaikoina ja lepäilevät kuumassa kesäpäivässä. Päivän aikana kuitenkin kaksi pyhäjärvistä kaatuu, jääkärit Uuno Sirviö ja Vilho Tapaninaho, kaatumispaikoista ilmenee, että he ovat todennäköisesti kaatuneet tiedustelupartioissa rintaman sivuilla.
Samana päivänä yrittävät saksalaiset ja JP 7 syöksyvenein Ristisalmen ylitystä, kovia tappioita kärsien, onnistumatta. Tällöin on lähtenyt pihtiputaalaisten pataljoonasta JP 7, kaksi upseeria 3/JP 6:n Lauri Kokon komppaniaan, jossa ei ollut enää jäljellä Kokon lisäksi yhtään upseeria.
Teltat käskettiin purkaa illalla. Vihollinen oli edelleen Ristisalmessa tien tulppana, ja omiemme eteläpuolella Ägläjärven suunnassa oleva Kitelänselän kylä tiedettiin olevan erittäin vahvasti linnoitettu. Kolmas komppania sai käskyn valmistautua etenemään Kitelänselän itäpuolitse ja Luglajärven eteläpuolitse erämaita myöten vihollisen selustaan Ägläjärvi-Suojärvi tielle. Kolmas komppania lähti matkaan klo 23.00, muut sen jälkeen.
Torstaina (26.7) alkoi saksalaisjoukkoja saapua Ristisalmen suunnasta Yläjärvelle. Näistä kuullaan huhuja töpinän tietotoimiston kautta erämaassa kohti Ägläjärveä suunnistavaan pataljoonaankin. Mieliala nousi, saksalaisiin on usko tässä vaiheessa vielä kova. Päivä on helteinen ja painostavan ukkosen uhkaamana marssi jatkui polkupyöriä raahaten kohti etelää pitkin soita. Iltamyöhällä saivat miehemme nähdä eämaassa oikeita saksalaissotilaita puhtaine vaatteineen ja kiiltävine kenkineen. Tupakit vaihtoivat omistajaa. Suomalaiset tarjosivat työmiestä ja saksalaiset vuorostaan sikareita. Päivän aikana ei ollut kosketusta viholliseen eikä miestappioita. Saksalaiset yrittivät toisaalla vallata tien suunnasta Yläjärveltä päin Kitelänselän kylää panssarivaunuin siinä onnistumatta.
Seuraavakin päivä oli yhä helteinen ja eteneminen erämaassa jatkui kohti vihollisen selustaa Aittojoelle menevälle tielle. Pelkästään sissimuonan ja näkkileivän varassa kohta kaksi viikkoa ollut pataljoona oli väsynyt. Lämmin ruokahuolto oli yhä Ristisalmen tulpan takana Tolvajärven suunnalla. JP 6 saapui Ägläjärven itäpuolelle katkaisen tien ja karkottaen vartiossa olleet viholliset. Kolmas komppania eteni viisi kilometriä kohti Aittojokea ja varmistaen idän suunnan. Muutama inkeriläinen tuli suomalaisten asemiin ja halusi jäädä vangiksi. Tielle tulokohdan sillan maasto varmistettiin ja muutaman sadan metrin päässä kylän reunassa pohjoisessa nähty telttakylä tuhottiin. Sen todettiin olevan leipomon ja alueen Ägläjärven puolustajien huoltokeskuksen. Leipuri komennettiin paistamaan leipiä, nyt suomalaisille. Kolmannen komppanian kolmannen joukkueen johtaja, koko sodan erinomaisen taitavasti joukkuetta johtanut ylikersantti Eino Rauha kaatui johtaessaan pystyssä seisten joukkueensa hyökkäystä pohjoisen suunnassa havaittua vihollisosastoa tuhotessaan. Joukkonsa luottamusta ja arvostusta nauttiva Särkiperän kasvatti ja opettajaseminaarin oppilas Eino Rauha oli sotansa sotinut.
Saksalaispataljoonat etenivät kiertäen Ägläjärven kylän pohjoispuolelle, josta he aloittivat hyökkäyksen paljolla paukkeella, mutta mitään valmista ei syntynyt. Eteneminen heiltä pysähtyi lähtöruutuun.
Tien valtauksesa kaatuivat ylikersantti Eino Rauhan lisäksi jääkäri Klemens Huhmarniemi.
Saksalaiset yrittivät jälleen vimmatusti JP 5:n kanssa valloittaa Ristisalmea syöksyveneillä siinä onnistumatta.
Karjalan korpisota oli katkeraa kamppailua
Emil Pulkkasen jatkosota loppui haavoittumiseen kestettyään vain muutamia viikkoja. Nuori jääkäri ehti kuitenkin kunnostautua erinomaisesti Karjalan katkerissa korpitaisteluissa.
Heinäkuun 10. päivänä 1941 suomalainen päävoimaryhmä, Karjalan Armeija valmistautui Laatokan pohjoispuolella hyökkäämään Neuvostoliittoon. Sen pohjoissiivellä Ilomantsin korkeudella hyökkäsi ratsuväestä ja jääkärijoukoista koottu Ryhmä Oinonen.
Tampereella nykyisin asuva Emil Pulkkanen palveli näihin joukkoihin kuluvassa 2. Jääkäriprikaatissa, joka oli nimensä mukaisesti toinen Suomen jääkäriprikaateista.
Ne poikkesivat toisistaan selkeästi. 1. JPr:n riveihin oli valittu nuoria hyväkuntoisia miehiä, suurelta osin varusmiesikäisiä. 2. JPr puolestaan oli koottu pitäjittäin pääosin jo talvisodassa karaistuneita reserviläisistä, joihin myös Emil Pulkkanen lukeutui.
– Miesten keski-ikä liikkui 30 vuoden vanhemmalla puolella, veteraanijääkäri arvioi.
Koko prikaati syntyi ylimääräisenä joukkona. Tämä kevyesti aseistettu, polkupyörin liikkuva yksikkö päätettiin perustaa, kun havaittiin liikekannallepanossa, että miehiä oli kutsuttu aseisiin enemmän kuin suunnitelmissa oli yksiköitä.
Miehiä siis oli, mutta varustuksen kanssa oli niin ja näin. Osalle porukasta piti kuljettaa kotipitäjästä polkupyöriä, jotka maalattiin hätäisesti armeijan harmaiksi.
Ratsuväki vastaan loikkarit
Ryhmä Oinosen vasemmalle siivelle oli sijoitettuna kaksi ratsuväkirykmenttiä. Ratsuväen organisaatioperinteestä haluttiin pitää kiinni, vaikka ratsut olivatkin jääneet pelkiksi siirtymisajoneuvoiksi.
Vastassa puolestaan oli mielenkiintoinen vastapeluri, talvisodan aikaisen Otto Wille Kuusisen kansanarmeijan ympärille koottu 71. Divisioona, jossa palveli runsaasti suomensukuisia itäkarjalaisia ja inkeriläisiä.
Ratsuväki hyökkäsi itään vastassaan entisen Suomen punakaartilaisen majuri Valter Vallin rykmentti sekä rajavartio-osasto, jossa oli hyväkuntoisia ammattisotilaita. Vallin joukko osoittautui heti alkutaisteluissa rohkeaksi ja asiansa osaavaksi. Eteläpuolella oli vastassa niin ikään paljon heimoveljiä käsittänyt JR 52. Taistelujen käynnistyessä joukot havaitsivat, että eteneminen ei tule olemaan leikkiä.
Ratsuväki hyytyi pian Vallin ja kumppaneiden vastarintaan ja tarvitsi vahvistuksia. 2. JPr aloitti etenemisen vauhdikkaammin.
– Vihollinen oli varustanut etulinjansa monenlaisilla bunkkereilla, joukossa todellisia hirsilinnoituksiakin.
Jääkärit hyökkäsivät rajan yli ja kohtasivat näitä vihollisvarustuksia, jotka pitivät pintansa sitkeästi. Jotta hyökkäys ei jumiutuisi hirsitukikohtiin, päätettiin motittaa ne. Motteja vartioimaan jätettiin pienempi joukko ja pääosa prikaatista jatkoi eteenpäin.
Emil Pulkkanen toimi komppanian päällikön lähettinä. Päällikkö oli luutnantti Lassi Kokko, taitava ja rohkea upseeri. Näissä mottitaisteluissa Kokon komppania joutui hätää kärsimään koukatessaan vihollistukikohdan kimppuun.
– Kävi ilmi, että olimme jääneet yksin ilman pataljoonan muiden osien tukea, Emil muistelee.
Lähettinä hengen kaupalla
Vihollinen pyrki ottamaan ainoan tien haltuunsa raivokkaalla hyökkäyksellä. Kokon komppania sai kuitenkin nopeasti toimitettuja vahvistuksia ja tie jäi suomalaisille, samoin kuin ratkaisevan tärkeä silta. Komppanian sotapäiväkirjassa mainitaan ankarassa taistelussa erityisesti kunnostautuneita sotilaita, joukossa myös jääkäri Pulkkanen, joka kiivaassa tulituksessa hoiti henkensä kaupalla lähetin tehtäviään.
Kokon komppania sai sitten lähteä vaellukselle kohti Tolvajärveä, jonne oli korpitaivalta parikymmentä kilometriä. Matka oli hankala, vaikka vihollista ei näkynyt.
– Polkupyöriä ja raskaita aseita raahaten päästiin suossa kahlaamalla ja harjanteita ylittäen vihdoin Tolvajärven rantamille, Pulkkanen kertoo.
Siellä kohdattiin JR 52:n jo pahasti kuluneet rippeet. Etenemistä haittasivat jälleen puna-armeijan hirsiset asemat ja myös sen räjäyttämä silta. Jääkäriprikaati taisteli eteenpäin, koukkaustaktiikkaa käyttäen, mutta tuntuvia tappioita kärsien.
Elokuun lopulla oltiin raivattu tietä vanhan rajan yli Suojärven tienoille. Tuolloin taisteluihin osallistui myös saksalainen divisioona, joka otettiin aluksi tervetulleena vastaan, mutta ei sitten osoittautunutkaan metsätaisteluihin kykeneväksi.
Täällä Kokon komppania havaitsi vihollisella olevan panssareita tukenaan. Ensimmäinen vaunu ajoi miinaan, mutta sen päällä olleet miehet jatkoivat tulitusta. Paikalle rymisteli vielä kaksi panssaria, joita miinaan ajaneen vaunun miehet opastivat varsin erikoisella viestintävälineellä: kovaäänisellä.
Kaksi miestä panssarijahdissa
Panssareita tuhoamaan määrättiin joukkue, jota johti kersantti Urho Kivilahti. Tuossa vaiheessa komppania oli menettänyt yhdeksän upseeria ja kaikki joukkueenjohtajat olivat aliupseereita. Suunnitelman mukaan panssareihin suunnattiin kova konekiväärituli ja kun se lakkaisi, lähtisi joukkue panssareiden kimppuun tavoitteena saada ne sotasaaliiksi.
Joukkue ei noudattanutkaan sovittua merkkiä; ainoastaan Kivilahti ja jääkäri Emil Pulkkanen ryntäsivät tankkeja kohti. Kokko tuli paikalle neljän konepistoolimiehen kanssa ja silloin Kivilahti ja Pulkkanen olivat jo vallanneet ensimmäisen tankin.
Selostaessaan tilannetta komppanian sotapäiväkirjan pitäjä yltää suorastaan seikkailukirjamaiseen hehkutukseen.
”Kivilahti oli antanut kp:n pärrätä hyökätessään tankille ja heitti saavuttuaan kranaatin luukusta sisään, mutta vaunussa olleet 2 ryssää avasivat nakaaneilla tulen ja toinen niistä heitti käsikranaatin, joka räjähti Kivilahden vieressä Kivilahden saadessa sirpaleita käteensä ja kylkeensä, mutta tästä suuttuneena hyppäsi hän tankin päälle ja ampui luukusta sisään, jolloin toinen tankissa olleista ryssistä kuoli.”
Pulkkanen teki saman tempun toiselle tankille. Kaksi vaunuista saatiin näin käyttökuntoisina sotasaaliiksi.
Paikalle saapuneeseen saksalaisten panssarintorjuntaosastoon kaksikon suoritus teki suuren vaikutuksen. Kokko, Kivilahti ja Pulkkanen kutsuttiin joistakin päiviä myöhemmin noutamaan saksalaisten komentopaikalta heille myönnetyt rautaristit.
”Meinasivat katkaista jalan”
Jääkäreiden matka jatkui panssarikahakan jälkeen Suojärvelle, joka vallattiin katkerien taistelujen jälkeen. Siellä päättyi Emil Pulkkasen sotaretki. Hän astui miinaan ja haavoittui jalkaan.
– Meinasivat lääkärit katkaista jalan, mutta en antanut, Emil kertoo.
– Varmaan arvelivat pääsevänsä siten vähemmällä.
Nyt 91-vuotiaan Emil Pulkkasen henkilökohtainen taistelu sotainvalidina jatkui. Hänen jalkansa on leikattu 17 kertaa, mutta ylpeänä veteraani toteaa, että hän on edelleen kävelykunnossa. Yksikön sotapäiväkirjaan merkittiin Emil Pulkkanen jopa kaatuneeksi sankarivainajaksi, eikä virhettä huomattu jälkeenpäin korjata.
Lassi Kokko nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi ja nimityksessä painoivat paljon myös alkuvaiheen taistelut, joissa Kokko muun muassa omakätisesti tuhosi korsuja.
– Marskin risti koettiin kunnianosoitukseksi myös koko komppanialle, Emil Pulkkanen korostaa.
Rauhan tultua aseveljet säilyivät ystävyksinä aina Kokon vuonna 2004 tapahtuneeseen kuolemaan asti.
Juttu on ollut alunpitäen HYMY-lehdessä
Teksti: Veli-Markku Kortelainen
Koko yön (28.7) olivat saksalaiset yrittäneet Ägläjärven valloitusta. Vastaavasti itään kohti Aittojokea siirtynyt kolmas komppania oli aamuyöllä joutunut vihollisen hyökkäyksen kohteeksi idästä. Hyökkäys torjuttiin täällä, jolloin kaksi konekivääriä sai osuman ja kaksi miestä kaatui, toinen heistä oli jääkäri Jaakko Kauppinen.
Tie itään kohti Aittojokea oli pitkälle JP 6 hallussa, samoin Ägläjärven kylän itäreuna. Tilanne oli täysin JP 6:n hallinnassa. Iltapäivällä klo 14 maissa tuli yllättävä ja koko pataljonaa järkyttänyt saksalaisen sodanjohdon käsky. Joukkojen on palattava samaa reittiä Yläjärvelle. Saksalaisilta oli kuulemma loppuneet ammukset ja hyökkäys Kitelänselässä oli epäonnistunut muutenkin, jälleen kerran. Kaatuneet haudattiin Ägläjärven itäreunaan, josta ne alkutalven kylmien myötä nostettiin arkkuihin ja haudattiin vasta tammikuulla oman kirkkomaan multiin.
Turhaan olivat päivän taisteluissa menettäneet henkensä pyhäjärven miehet jääkärit Jaakko Kauppinen, Tauno Pesonen sekä vangiksi jäänyt jääkäri Arvi Ruotanen, joka kuoli sotavankeudessa 1942.
Koko seuraavan yön erämaassa marssittuaan katkeroitunut pataljoona palasi Yläjärvelle aamun tunteina. Komppaniat pääsivät lepäämään latoihin ja rakennuksiin, joihin työvelvolliset olivat kantaneet pehmikkeiksi kuivia heiniä. Saksalaiset kekkaloivat Yläjärvellä ja uusia saapui kuormastoineen Tolvajärven suunnasta pioneerien tekemää tieuraa pitkin Yläjärvelle. Tie Ristisalmella oli yhä valtaamatta, samoin Kitelänselkä. Saksalaispataljoonat eksyivät paluumarssillaan Yläjärvelle.
Seuraavina päivinä pataljoonalla oli lepoa ja varusteiden kunnostusta Yläjärvellä, joukot saivat täydennysmiehiä.
Elokuun ensimmäinen päivä pataljoona siirtyi illan aikaan Kitelänselän maastoon ja aloitti hyökkäyksen joka kohdistettiin rengashyökkäyksenä Kitelänselkää vastaan. Kolmannen komppanian hyökkäys käynnistyi klo 21.00. Komppania valtasi asemia kylän reunoilla, jotka se piti sinne saakka kunnes 3.8 koko kylä oli vallattu. Joukkueen johtajana toiminut ylikersantti Eino Leskelä kuvaa päiväkirjassaan haavoittumisensa näin: ”Kovassa kranattikeskityksessä osa miehistä vetäytyy asemista. Seuraan lähettini Kalle Rantosen kanssa taistelua mäen korkeimmalla kohdalla kiven kupeella. Kranaatti putoaa lähelle lyöden multaa ja kiviä päällemme. Toinen tulee vielä lähemmäs, tunnen vihlaisun jalassani, jalka on turta eikä sitä voi liikuttaa. Ryssä hyökkää ja pojat tulittavat. Ilmoitan, että olen haavoittunut ja määrään ryhmänjohtaja Vilho Laitisen johtamaan joukkuetta. Aloin vetäytyä Rantosen kanssa pois. Rantonenkin sai aivotärähdyksen. Samalla alkoi joukkue irtautumaan asemista ja jouduin haavoittuneen jalkani kanssa jälkeen. Tuure ja Vilho Laitinen jatkoivat tulitusta, jotta pääsimme suojaan”. Einon matka jatkui Tolvajärven matkailumajalle sotasairaalaan. Päivän taisteluissa kaatuivat pyhäjärvinen jääkäri Urho Junttila sekä joukkueenjohtaja Ukko Jotuni.
HUOM! Tähän juttua Lauri Liuskan haavoittumisesta ja isän osuus siitä kun hakee pois linjojen välistä!!!
HUOM! Tähän juttua Lauri Liuskan haavoittumisesta ja isän osuus siitä kun hakee pois linjojen välistä!!!
2.8 Pataljoona oli yhä kiinni Kitelänselän kylän syrjässä, josta se eteni Välimäen maastoon Kitelänselän itäpuolella. Päivän aikaan kaatui pyhäjärvinen Veikko Sirviö.
3.8 Saksalaiset saivat vallattua Kitelänselän kylän, josta vihollinen perääntyi Ägläjärvelle. Alikersantti Oiva Ahnger haavoittui vaikeasti Kitelänselän lähellä. Taistelukaverinsa kertoman mukaan vetäytymistilanteessa hän oli jäänyt tulittamaan vihollista, napannut sitten konekiväärin jalustan syliinsä ja lähtenyt ylittämään tietä, jolloin vihollisen konekiväärisuihku tavoitti taistelijan. Hänet kuljetettiin Tolvajärven matkailumajassa toimivaan sotasairaalaan, jossa hän menehtyi seuraavana päivänä.
4.8 JP 6 oli yhä Välimäessä, jossa se sai kokea kovan vihollisen tykistökeskityksen. Vihollinen oli vetäytynyt salaa Ristisalmesta ja pioneerit aloittivat sillan rakennustyöt, päätie oli vihdoin auennut.
5.8 Pataljoona aloitti klo 10.00 etenemisen, kolmas komppania kärjessä, toisen kerran Ägläjärven itäpuolelle Aittojoelle johtavalle tielle vihollisen selustaan Luglajärven pohjoispuolitse Konnunjoen yli. Edetessään se joutui taisteluun viholliosastojen kanssa, jotka se löi. Samanaikaisesti saksalaiset olivat edenneet kovan tykistökeskityksen jälkeen Ägläjärvelle yhdessä JP 5 kanssa. Tien saavutettuaan aivan kylän itäreunassa sai JP 6 yhteyden kylään tunkeutuneisiin saksalaisiin ja eteni kohti itää purolinjalle, jossa se jäi lepoon. Päivän taisteluissa kaatui urhea taistelulähetti Väinö Kyllönen, sekä kolme muualta kotoisin olevaa sotilasta, ilmeisesti pataljoonan saamia uusia kokemattomia täydennysmiehiä.
6. 8 JP 5 ja saksalaiset jatkavat vihollisen perässä kohti Ristisalmelta kohti Aittojokea. Päivän aikana kaatuu kuitenkin yksi pyhäjärvinen mies, Tauno Hietala, jonka kaatumapaikaksi on merkitty Ojajärvi, todennäköisesti partointimatkalla.
7.8 – 17.8 JP 6 on levossa ja kunnostaa varusteitaan sekä saa, tien Ristisalmella avauduttua, kolmen viikon jälkeen lämpimiä ruokia ja soppatykit mukaansa. Tämän liki kaksi viikkoisen jakson aikana ei ollut miesmenetyksiä kaatuneina. Jakson aikana on haavoittunut ainakin Heikki Aho. Hyökkäyksen pysähtyminen johtui siitä, että oikealla sivun joukot mm. Tuntemattoman sotilaan JR 8, olivat edenneet hitaammin ja mottiin jäämistä pelättiin. Esimerkiksi Suvilahti oli vielä valloittamatta.
JP 5 sekä saksalaiset etenivät tänä aikana Aittojoelle, jonne vihollinen oli asettunut jälleen linnoitettuihin asemiin, talvisodan puolustusasemiin.
18.8 kolmelta aamuyöllä oli herätys, sen jälkeen ruokailu. Klo 6.30 aloitti pataljoona etenemisen kohti Aittojokea. Kolmannen komppanian muistiinpanojen mukaan ainakin se on edennyt työkomppanian tekemää uutta tietä pitkin Alajoen talojen kautta Kuukkausjoen yli Vegarus-Aittojoki tielle tappioitta. Ei siis päätietä myöten. Pataljoona saapui klo 22 maissa Vegarusjoelle, Aittokosken pohjoispuolelle ja aloitti tiedustelun ylimenokohdista seuraavan päivän hyökkäystä varten. Yön aikana pioneerit rakensivat siirrettäviä pikasiltoja joen tuntumaan. Tykistöä siirrettiin asemiin hyökkäystä tukemaan.
19.8 Hyökkäyshetkeksi Vegarusjoen ylitykseen kohti Naumaramajakkoa oli määritetty klo. 7.00. Tässä hyökkäyksessä oli mukana myös oikean, pohjoisen kyljen hyökkääjiä ratsuväkiprikaatista. Kärkenä oli jälleen kerran JP 6:n Kokon kolmas komppania. Oman tykistön tulivalmistelu ennen hyökkäystä oli sotilaillemme komeudessaan aivan uutta. Saksalaiset olivat saanneet tykkinsä Ristisalmesta yli ja näin 40 putkea paahtoi täysillä vihollisasemilla. Tulivalmistelu kesti peräti 42 minuuttia. Tykkien jyskyessä käynnistyi hyökkäys tasan 7.00. Pioneerien yöllä tekemät sillat heitettiin jokeen, mutta ne ulottuivat vain puolimatkaan, lopun matkaa kahlaten joukot ylittivät joen. Muistiin merkinnät kertovat jääkäri Antti Sopasen tuhonneen vihollisen konekivääripesäkkeen. Samoin mainitaan jälleen, aiemminkin usein mainitun rohkean joukkueenjohtajan, kersantti Kivilahden miehineen tuhonneen 11 pesäkettä. Vajaassa tunnissa oli joki ylitetty ja saavutettu Vegaruksen-Nauramajakon (Aittokoski) tie. Kaatuneena menetettiin joen ylityksessä vänrikki Jotunin kaatumisesta saakka Kokon komppaniassa joukkueenjohtajana toiminut Uuno Ruotsalainen, jonka on todettu olleen hiljainen, mutta taitava johtaja ja miestensä luotettu taistelija Liittoperältä. Ylityksessä haavoittui mm. kersantti Pekka Rauha ja jääkäri Onni Huhmarniemi. Muut joukot olivat ylittäneet Aittokoskesta Aittojoen.
20.8 Pataljoona haki polkupyöränsä edellisestä majoituspaikasta, pyöräilivät Vegaruksesta Aittojoelle kosken rantaan. Talvisodan taistelijat kävivät katsomassa joulukuun 1939 asemiaan. Siellä he saivat ohjeet yöpyä Kaitalammen pohjoispuolelle. Varsinaisia taisteluita ei käyty, mutta silti on kirjattu kaatuneeksi Felix Kumpumäki sotasairaalassa, ilmeisesti aiemmin haavoittuneena.
21.8 Jp 6 eteni ensi kertaa koko sodan aikana komeasti pyörillä. Niillä kovaa ajaen ja ohitellen edellään jalkaisin liikkuvia joukkoja, he etenivät kiertäen Vuonteleenjärven pohjoispuolelta Suvilahteen menevälle tielle Suojärven pohjoisosassa. Muistelmissa mainitaan, että neljä sotilasta, jotka eivät osanneet ajaa pyörillä, jäivät ensi kertaa joukoista. Aiemmin he olivat pysyneet mukana pyöriä työntäenkin. Suojärven pohjoisosissa he osuivat vihollisen lentokentälle, joka oli rakennettu välirauhan aikana. Pataljoona eteni Kaivostenkylään, josta kaksi komppaniaa käskettiin etenemään etelään, kohti Suojärven itärantaa ja Leppäniemeä. JP 5 eteni päätietä myöten Leppäniemeen. Vanhalle rajalle oli matkaa enää kymmen kilometriä. Illan hämärtyessä kävi kolmas komppania kiivaan ottelun Suvilahden suunnassta ilmestyneitä panssareita vastaan Hallaselässä, Suojoen tieristeyksen eteläpuolella. Osa pataljoonaa varmisti Rajakonnun suunnan. Iltapäivän useista taisteluista huolimatta ei ollut miesmenetyksiä.
22.8 Pataljoona jäi lepoon Hallaselän kylään. Muut joukot saapuivat vanhalle rajalle Suojoella.
23.8 Pataljoona siirtyi Lapinjärven sahan tienoille vanhan rajan läheisyyteen Leppäniemen itäpuolelle. Ensimmäisenä ylitti vanhan rajan eli Suojoen 1/JR 37 lähtien etenemään päätien suunnassa kohti Tsalkkia.
24.8 Aamulla klo 4.00 lähdettiin joen ylitykseen päätien eteläpuolella. Kolmannen komppanian muistiin merkinnän mukaan 3/JP 6. ylitti joen klo. 5.22 ja näin astuttiin vieraalle maalle. Mitään kieltäytymisen muistikuvia tahi muistiinmerkintöjä en ole löytänyt JP 6:n osalta. Päiväkirja kertoo : ” rajan yli mentyämme keitimme klo 6.20 vieraalla maalla ensimmäiset saikat ”. Eteneminen jatkui pitkin Torasjoen rantaa Naistenjärvelle ja sieltä Tsalkkiin. Suunniteltua hyökkäystä ei tarvittu, sillä vihollinen oli sytyttänyt kylän tuleen ja vetäytynyt kylästä. Ei menetyksiä moneen päivään.
25.8 Aamupäivällä kaivettiin maasta venäläisten kasvattamia perunoita ja syötiin hyvin. 18.45 komppania lähti etenemään Tsalkista Petroskoihin johtavaa tietä lounaaseen viisi kiometriä, jossa yöpyi. Päivän aikana kävivät Varpakylässä ainakin luutnantti Kokko, kersantti Kivilahti ja sotamies Pulkkanen noutamassa kenraalimajuri Engelbrchtin kädestä heille myönnetyt rautaristit, saksalaiset kunniamerkit. Ei taisteluja. Lauri Leskelä kertoo olleensa ensimmäistä kertaa ulkomailla ja hämmästeleensä venäläisten rakennustyyliä, asuinrakennus, navetta, talli ja sikala saman katon alla. Tavaton siivo ja epäjärjestys kaikkialla.
26.8 Pataljoona oli yhä reservissä ja levossa. Vihollinen vetäytyi valloitetusta Onkamuksesta Ravanmäen suuntaan etelään.
27.8 JP 6:sta ja osia JP 5:stä oli muodostettu osasto Susi. Se sai määräyksen edetä Kivatsusta kohti lounasta ja valloittaa Ravanmäen (Ravangoran) kylän. Hyökkäys tehtiin komppanioittaen kylä piirittäen ja härskisti hyökäten ryhmittymässä ollutta vihollista päin. Ravanmäessä saatiin 47 vankia ja nelisenkymmentä vihollista kaatui, loput pakenivat. Kylän valtauksessa menetettiin pataljoonasta kaatuneina kolme pyhäjärvistä, korpraali Tauno Korhola, jääkäri Juho Kivelä ja Arvid Öljymäki sekä kaksi muuta, joista yksi oli vänrikki Janhunen.
28.8 – 26.9 JP 6 kulki pitkin ja poikin, ees ja taas seuraavan kuukauden ajan aluetta Onkamuksesta Vuohtjärvelle. Etäisyyttä näillä paikoilla toisistaan ei ole kuin noin kymmenen kilometriä. Aiemmin vastassa olleet vihollispataljoonat oli liki kokonaan tuhottu tai ne olivat taistelukyvyttömiä. Vihollinen marssitti idästä uusia joukkoja, kokonaan uuden rykmentin numeroltaan JR 36, kertoivat vangitut viholliset ja ilmatiedustelu.
JP 7 yritti edetä itään kohti Olkkoilaa siinä onnistumatta, jälleen kerran lähetettiin JP 6 asialle vihollisen selustaan ja sivuille elokuun viimeisenä päivänä. Koko päivän se kävi ankaria taisteluja, hyökkäsi ja puolusti vastahyökkäyksiä.
29.8 on haavoittunut vakavasti Väinö Kähärä, menehtyen muutaman päivän kuluttua sotasairaalassa.
Muutamia mainintoja kolmannen komppanian muistiinpanoista 31.8 tapahtumista Onkamuksen ja Olkkoilan välisessä maastossa. ” vihollisen erään vastaiskun aikana kärsi kolmas komppania sodan raskaimmat tappiot, kahden minuutin aikana oli pelistä pois kaikki joukkueenjohtajat, vänrikki Carl Lindfors ja loistavasti sotinut kersantti Urho Kivilahti kaatuneina sekä Emil Kangasharju, Emil Jokela Parkkimankylältä haavoittuneena. Tilanne näytti toivottomalta. Jääkärit Koskinen, Laitinen ja Tauno Väätti hyökkäsivät korsuille tuhoten niitä kolme ja toivat venäläisen kapteenin tullessaan vangiksi, teko oli erittäin rohkea. Luutnantti kokko sai vangilta tietää missä korsussa on politrukki. Kokko otti kasapanoksen, hiipi korsun katolle ja heitti panoksen korsun ovesta sisään ”.
Pitsulan kylän valtauksesta, jonka teki JP 6 on 5.9 maininta päiväkirjassa:”Pitsulan kylän valtaus onnistui hyvin, saatiin satakunta vankia”. Tällöin pataljoona oli kiinni jo Vuohtjärven eteläreunassa.
6.9-7.9 pataljoona puhdisti vallatun Olkoilan kylän itäpuolta, sai kokea vihollisen vastaiskuja jälleen. Toteamus päiväkirjassa:” Kun kannas oli saatu haltuun, järjestettiin nopeasti puolustus, asemat kaivettiin välittömästi, järjestettiin krh- ja tykistösulut ja tuumailtiin, että nytpä passaa vanjan yrittää.” Komppanianpäällikkö luutnantti Kokko lähti viiden vuorokauden lomalle 11.9 ja sijaan tuli ratsumestari Siramo.
Sitten ilmestyi joukoille kelpo vahvistus. 12.9 saapui alueelle majuri Nikke Pärmin surullisen kuuluisa pataljoona Er.P 21, joka oli koottu 31.8 Riihimäellä rintamalle halunneista vangeista. Joukossa oli satoja ns. poliittisia vankeja, ryömäläisiksi kutsuttuja kotikommunisteja, jotka oli pantu turvasäilöön. He ottivat rintamavastuun 15.9 ja nyt alkoi tapahtua. Kuinka ollakaan, vastassa oli viholliskomentajaksi alueelle saapunut Ristisalmelta ennestään tuttu suomalaissyntyinen puna-armeijan komentaja kapteeni Erkki Kataja. Vihollisella oli tieto Pärmin porukan rintamalle tulosta. Heti alkoi vihollisen kovaäänisistä kuulua puhtaalla suomen kielellä: ” Suomalaiset toverit, jättäkää aseenne ja tulkaa tänne, täällä on leipää, tupakkaa, viinaa ja naisia. Tule Suomen poika”. Päälle kuului naisen kirkunaa. Heti ensimmäisenä yönä jätti muutama Pärmiläinen aseensa poteroonsa ja siirtyi vihollisen puolelle. Seuraavan vuorokauden aikana teki samoin liki sata ryömäläistä. Pian lentokoneet levittivät loikanneiden kuvilla varustettuja kutsuja, jossa he kertoivat heillä olevan viinaa ja naisia yllin kyllin. Pahinta tässä oli se, että loikkarit olivat kertoneet meikäläisten asemat ja huipputarkat tykistön keskitykset alkoivat asemiimme ja erityisesti komentopaikoille. Monen päivän rauhallinen olo Vuohtjärven eteläpäässä loppui 16.9 kuin seinään aluetta puolustavalta JP 6:ltakin. Kolmannen komppanian sotamuistiinpanot kertovat: ” Klo. 12.00 vihollinen aloitti rajut pommitukset ja hyökkäykset, jotka torjuttiin.
17.9 klo 3.00 aloitti ryssä kiivaan hyökkäyksen, taistelu jatkui kiivaana koko päivän. Taisteluissa kaatuivat Tauno Röytiö, Väinö Riihijärvi ja haavoittuivat Vuohtoniemi, Pasanen, Berg, Kähkönen ja Pesonen.”
Ja vielä pahempaa oli tulossa, vihollinen oli saanut loikkareilta puolustuksen takaa heikosti miehitetyn kohdan, johon se hyökkäsi ja katkaisi tien Onkamuksen kylästä noin kilometri itään. 10 kilometrin etäisyydellä Olkkoilan ja Vuohtjärven asemissa olleet joukot JP 6, prikaatin esikunta ja Pärmin pataljoona oli motissa. 3. K:n muistiinpanoja suoraan lainaten sen hetken tunteet joukoissamme: ”Nämä ryömäläiset konnat eivät vieläkään käsittäneet Neuvostolan ihannevaltiota, vaan pettivät asetoverinsa ja karkasivat ryssän puolelle vieden ilmoitukset joukkojemme sijoituksista ja johdattivat vihollisen heikoimmasta kohdasta sisään.”
18.9 vasten tuli yöllä käsky vetäytymisestä kymmenen kilometriä taaksepäin Onkamukseen, josta oli lähdetty hyökkäämään kolme viikkoa aiemmin. Asemista lähtö ja irtautuminen tehtiin salaa. Suorasuuntaustykkien avulla pataljoona teki röyhkeästi reiän vihollislinjaan ja murtautui voimalla ulos motista. Syyskuun lopulla suuri osa omissa joukoissa pysyneitä Pärmin sotilaita siirrettiin työporukoihin ja Riihimäeltä tuli uusia, oikeita vankeja täydennykseksi. Majuri Pärmi kuulusteli tulijoita: miksi sinä olet vankilassa. Taposta, kuului vastaus. Oikein, ammaddimiehiä, ammaddimiehiä, totesi Pärmi tyytyväisenä. Pärmin joukko siirettiin jo kuun lopulla Porajärven suuntaan ja hyvin alkanut yhteistyö jääkäreidemme kanssa päättyi. Pataljoona soti jatkossa komeasti ja pelottomasti. 27.9, liki kuukautta aiemman Olkkoilassa olon jälkeen lähestyttiin sitä uudelleen.
Tämän kuukauden aikana menetettiin kaatuneina seuraavat 12 pyhäjärvistä, Urho Kivilahti, Toivo Eskelinkangas Ikosen isäntä Pyhäsalmesta, Väinöi Kähärä, Juho Tossavainen, Abner Rauha luultavasti toinen Särkijärven talon veljeksistä, Hiskias Tuoriniemi, Eino Ruotsalainen edelleen samasta talosta Liittoperältä kuin aeimmin kaatunut veljensä Sulo. Juoksuhautaan takaapäin päässeiden vihollissotilaiden luoteihin kaatui myös Erkki Komu, Väinö Olavi Riihijärvi, Tauno Röytiö, Arvo i Montonen ja Tauno Parkkinen. Lisäksi kaatui liki 20 muualta kotoisin ollutta, joten sotaan tottumattomien täydennysmiesten kato oli suuri. Loikkarit olivat olleet isänmaan asialla.
27.9-1.10 Aloitettiin hyökkäys Vuohtjärveltä kohti Muurmansin tietä Mundjärvelle (Muujärvi). Pohjoispuolitse, kaukaa kolhoosikylän kautta Säpsäjärven eteläpäästä, kiertäen pataljoona tuli Vuohtjärvelle kärkijoukona tielle kylän itäreunalla, raivasi ampumalla miinoitteet hajalle ja eteni vihollista kohtaamatta Ventyrän tienristeykseen. 2 JpR:n jääkäripataljoonat saivat vahvistuksekseen varsinaissuomalaisista kootun JR 35, joka jatkoi kärjessä Ventyrän tien risteyksestä itään päätien suunnassa ja miehemme pääsivät lepoon. Ei tappioita.
Karjalan armeija valtasi Petroskoin samana päivänä. Lauri Leskelä kirjoittaa henkilökohtaiseen päiväkirjaansa 28.9: Istuttiin iltaa nuotion äärellä ja toivottiin sodan loppuvan. Meitä oli siinä Steinin Artturi, Kähkösen Uuno, Hyvösen Toivo, Leppäsen Uuno, Röytiön Leopold, Nissilän Armas, Kangasharjun Aarne ja Vaskilammin Arvi.
2.10-5.10 Kärjessä edenneen JR 35 hyökkäys oli pysähtynyt muutama kilometri ennen Kenjakkia Neitamojärvellä. Taas tarvittiin JP 6 ratkaisemaan tilanne, jonka se jälleen teki sen sivustasta hyökäten. 3: K:n päiväkirjasta:” kukkula kukkulalta vallattiin asemat ja kiivaiden taisteluiden jälkeen klo 17.00 saatiin vihollinen irtautumaan ja päästiin tielle. Taistelussa haavoittuivat Antti Pasanen, Antti Räsänen, Aarne Laukkanen ja Onni Laurikkala”. Seppo Laurikkalan kertoman mukaan haavoittuneet sitoi oman kylän mies Hautasen Reino Vuohtoniemeltä.
Kenjakki oli vahvasti linnoitettu ja hyökkäys pysähtyi useiksi päiviksi. JP 6 siirtyi noin 6 km Munjärveltä länteen odottamaan hyökkäystä Muurmanskin tielle. Kaatuneita pyhäjärvisiä olivat, Reino Pennanen, Tauno Junttila, Väinö Ritvanen Junttikylältä ja Eino Röytiö.
6.10 Pataljoona sai käskyn edetä päätien pohjoispuolitse Munjärvelle Muurmanskin tielle. Vihollinen ei jäänyt vastaanottamaan hyökkäystä järvi selkänsä takana vaan pani Munjärven tuleen ja vetäytyi. Pataljoona pääsi tielle n. 1,5 kilometriä Vuohtjärven tien risteyksestä pohjoiseen taistelutta. Tielle saavuttuaan se hyökkäsi etelässä olevan Pogostin sillan varmistukseen, mutta juuri kun kärkijoukkue ehti sillan lähelle, vihollinen räjäytti sillan. Pataljoona polki kiivaasti kohti pohjoista 8 kilometriä, jossa kohtasi vihollisen ja pysähtyi. Päivän eteneminen sujui ilman menetyksiä.
7.10 Valmisteltiin hyökkäystä tien länsipuolitse n. 500 metrin etäisyydellä länteen ja tehtiin tunnusteluhyökkäyksiä ja todettiin vihollisen olevan vahvasti asemissa. Ei tappioita. Munjärven valtauksen paraatin otti vastaan majuri Sulo Susi.
8.10 Toteutettiin hyökkäys heti aamulla päätien suunnassa kohti pohjoista. Asemat vallatiin ja vihollinen teki vastahyökkäyksen onnistumatta. Taistelussa haavoittuivat mm. Samuli Hirvimäki, joka kuoli viikkoa myöhemmin sotasairaalassa, sekä Metsäpellon Eelu Laitinen. Ei pyhäjärvisiä kaatuneita.
9.10 Pataljoona siirrettiin varmistukseen Munjärven pohjoispäähän. Päivän aikana kaatui Armas Tenhunen ja alikersantti Kalle Hietala.
10.10 – 16.10 Pataljoona oli aluksi levossa ja reservissä Himoilanlammella. Odotettiin räjäytetyn Pogostin sillan valmistumista autolla ajokuntoon. Pataljoona sai 14.10 käskyn siirtyä Sunjoen länsirannalle. Vihollisosasto hyökkäsi kahdesti yöllä Mustalammen ja Hepolammen kannaksella ollutta komppaniaa vastaan pohjoisesta, tällöin kaatuivat seuraavat pyhäjärviset, maineikas suurhiihtäjämme, konekiväärikomppanian joukkueenjohtaja kersantti Väinö Lahti, alikersantit Matti Nurmesniemi ja Eero Leskelä. Väinö Lahden poika Tapani Lahti kertoo lääkintä-miehenä toimineen Eino Leppäharjun kertoneen, että miehet olivat karkaamassa asemista, Väinö Lahti nousi ylös konekivääripesäkkeestä estääkseen paon, ja sai kuolettavan osuman. Leppäharju oli ollut kantamassa kaatunutta tien varteen. Näissä taisteluissa katosivat ja joutuivat vangiksi Veikko Varis, hän kuoli sotavankeudessa huhtikuun lopussa 1942. Vangiksi jäi myös Otto Olkkonen Lohvanperältä. Hän on kuollut Verdlavskin Mentkun vankileirillä numero 84 noin vuoden kuluttua punatautiin. Otto Olkkonen oli tullut suoraan kotilomalta linjaan ja luultavasti väsynyt mies jäi yöllä nukkuvana vihollisen käsiin. Toistamiseen haavoittui Rehulan Eelu Laitinen.
17.10 – 27.10 Pataljoona siirtyi Kivatsun kylään ja on vallannut sen 17.10 ilman tappioita ja jäänyt reserviin. Päiväkirjassa on merkintä: ” Kauniissa putousmaisemassa makoilua, saunomista ja saatiin ensi kertaa alkoholia. Haavoittui Tauno Kauranen Kuusenmäen poikia 22.10 Suunujoella.”
28.10 – 29.10 Edellisenä päivänä rintamavastuun ottanut JP 6 sai aamulla käskyn edetä Kivatsusta Suopohjaan. Eteneminen alkoi klo 15.00. Pyörät oli jätettävä Kivatsuun Sunjoen länsiranalle ja nyt marssivat jalkaisin pyörille tottuneet jääkärit kohti Suopohjaa.
29.10 aamulla klo 3.00 marssi jatkui Suopohjasta kohti Kontupohjaa. Kolmannen komppanian muistiinpanoissa on hauskat jutut etenemisesen aikana viholliselta kaapatun ruokakuljetuksen jäämisestä parempiin suihin: ” Niin olivat toverit tietämättömiä tilanteesta, että olivat vielä tuomassa ruokaa ja votkaa kaukana jäljessä oleville tykistöpatterin miehille. Tietysti kuorma joutui tutkittavaksi. Kenttäkeittiö avattiin ja hyvälle maistui lämmin lihakeitto oikein viinaksien kera. Korsuista löytyi vielä makoilevia vanjoja, niin oli tullut kiire lähtö ryssille”. Edettiin ilman taisteluja aivan Kontupohjan läheisyyteen ja ylitettiin Muurmannin rata ja jäätiin siihen.
30.10 Etelästä hyökännyt JR 5 pääsi kaupungin etelälaidalle klo 10. Vihollinen alkoi sytyttää Kontupohjan laidan taloja tuleen aamun aikana. Jp 6 hyökkäsi pohjoisesta kaupungin laitaan ja esti sytystoimet alueellaan. Vihollisen todettiin irtautuvan kaupungista itään. Koko päivä käytiin laukaustenvaihtoa, mutta tykistöä ei oltu saatu vielä sen kantaman päähän, että olisi voitu tehdä hyökkäys. Päivän aikaan kaatuivat pyhäjärviset, Yrjö Manninen ja Rikhard Saastamoinen sekä muutama täydennysmies. Haavoituneita mm. Aarne Glad.
31.10 – 1.11 Odoteltiin hyökkäyskäskyä ja Kontupohjaa piiritettiin monelta suunnalta. Tykistö oli saatu asemiin neljän kilometrin etäisyydelle.
2.11 yön aikana poistettin miinoitusta väliltä Kontupohja - Mäntyselkä, jolloin kaatui Samuli Leskelä ja haavoittui ainakin Viljo Ryynänen Vuohtomäeltä. Iltamyöhällä etenivät joukot Kontupohjaan, JP 6 tavoitti kanavan klo. 21.00. Kontupohja oli liekeissä. Puoleen yöhön mennessä kauppala oli miehitetty, viholliset olivat livistäneet kohti itää.
3.11 JP 6 joukot suunnattiin takaa-ajoon ja hyökkäämään kohti itää Mäenselän kylään, jonka se valtasikin ylläköllä aamulla 5.30 alkaen. Saatiin sata vankia ja todettiin lukuisa määrä kaatuneita. Taistelussa kaatui korpraali Paavali Manninen. Pataljoonassa oli pitkään ollut tieto, että hyökkäys pysähtyisi Kontupohjaan ja sieltä ehkäpä siviiliin. Siksi oli JP 6:n miehille oli vaikea ymmärtää, että uusi tavoite oli asetettu yli 100 kilometrin päähän pohjoiseen, Karhumäkeen. Joissakin pataljoonissa oli kieltäytymisiä oikein kenttäoikeuteen saakka. Pyhäjärvisen JP 6:n en ole mistään lähteestä huomanneeni kieltäytymisiä. Nurinaa on varmasti riittänyt.
4.11 eteneminen vihollisen perässä jatkui Äänisen lahden reunassa kohti pohjoista Lisman aseman seuduille, jossa jäätiin lepoon.
5.11 – 9.11 Lepoa ja varusteiden kunnostusta reservinä. Siirtyminen ilman taisteluja 7.11 Käppäselkään ja sieltä 9.11 Lobskaja Goran kylän liepeille, noin viiden kilometrin etäisyydelle kylästä, joka oli seuraavana päivänä monen miehen viimeinen taistelupaikka.
10.11-12.11 Osa pataljoonasta on edennyt kaikessa rauhassa metsiä myöten Lobskaja Goran ohittaen kohti Perälahtea ilman taisteluja. Kuitenkin yksi komppania on juuttunut ymmärtääkseni Sissipataljoona yhden mukana taisteluun Lobskaja Gorassa, jossa kaatui kolmen päivän aikana kymmenen miestä, joista kuusi pyhäjärvistä, alikersantit Heikki Lamminaho, Frans Niemi sekä jääkärit Emil Parkkinen, Samuli Jussila, Ville Rautiala. Kirjoista en ole löytänyt muita tietoja kuin Loskaja Goran taistelusta kuin siellä haavoittuneen kersantti Tauno Tikkasen lyhyen kuvauksen veteraaniemme matrikkelikirjassa Sotiemme sankarit ja veteraanit, jossa hän toteaa mm. ” lähestyessämme Lobskaja Goran kylää koppaniamme koukkasi sivusta maantielle, jossa taisteltiin rajusti. Kannoin haavoittuneita suojaan. Kutsuessani kenttäpuhelimella tulenjohtuetta eteen saimme sivultamme peltoaukealta raunion takaa tulta, tuuperruin maahan, jolloin filmi katkesi. Lienen huutanut apua. Niin alkoi matka kenttäsairaalaan”.
13.11 – 28.11 Pataljoona eteni äänisen rantatietä pitkin kohti pohjoista Perälahteen ja edelleen lähelle Karhumäkeä. Vihollinen oli vetäytynyt siivosti edellä lukuunottamatta Perälahtea, jossa syntyi taisteluakin. Karhumäen valtaukseen oli saatu lisäjoukkoja, samalla suunnalla eteni JR 60, sekin Varsinais-Suomalaisista koottu pataljoona sekä helsinkiläispataljoona JR 45. Nyt mukaan rymisteli myös Aunuksen ja Petroskoin valloituksessa mukana ollut Laguksen panssariprikaati, sekä veljesprikaati JpR 1:n panssarijääkärit. Kaikkiaan Karhumäen valtukseen valmistautui kaksi divisioonaa ja kahden jääkäriprikaatin lisäksi sekä lukuisa määrä erillisyksiköitä. Karhumäen eteläpuolelta oli metsät hakattu aukeiksi laajasti, joten lähestyminen oli vaikeata ja vastaavasti puolustajien oli helppo löytää tykistölleen maalit. Näiden kahden viikon aikana kaatuivat seuraavat pyhäjärviset: alikersantit Reino Malila Parkkimalta ja Eino Tikka Jokikylältä sekä jääkärit Kalle Kärkkäinen ja Aarne Manninen.
29.11 – 1.12 Pataljoonat ryhtyivät ryhmittymään Karhumäen ympärille hyökkäystä varten. JP 6 valtasi sille määritellyt asemat lyhyen taistelun jälkeen Karhumäen länsipuolella Porajärven tienvarresta Kumsajoen siltojen tuntumasta. Vihollinen hyökkäili lukuisia kertoja. Ei menetyksiä.
Muutamissa joukko-osastoissa oli jopa pataljoonan suuruisia kieltäytymisiä hyökkäämään lähtemisestä, mm. JR 45.ssä ja JR 26:ssa. Oman jääkäriprikaatin osalta ihmetyttää JP7:n Pihtiputaalaisten ja Viitasaaren miesten massiivinen kieltäytyminen hyökkäyksestä tielle 29.11. Kokonainen komppania ja osia muista kieltäytyi. Eräässäkin komppaniassa vain 7 miestä oli valmis hyökkäykseen. JP 7 siirrettiin sivuun taistelykyvyttömänä ja pataljoonankomentaja jäi sairaslomalle. Miehet valittivat syyksi nälkää ja väsymystä. Pataljoonan sotaretkestä kertovassa kirjassa mainitaan osin kieltäytymisen johtuneen poliittisistakin mielipiteistä, agitaattorina on ollut nimeltä mainitsematon pihtiputaalainen tunnettu kommunisti. Epäonnistumiseen ensimmäisissä hyökkäyksissä vaikutti myös osin varustepuutteet, kaikilla joukoilla ei ollut talvivarusteita, vaikka pakkasta oli jo varsin paljon.
2.12 – 4.12 Karhumäkeä puolusti kolme divisioonaa ( 37.D, 71.D ja 313.D ) eli vajaalukuisinakin noin 40.000 miestä. Suuri osa puolustajista oli Kontupohjasta vetäytyneitä joukkoja, joita ei pystytty tuhoamaan Kontupohjassa. Ensimmäinen hyökkäysyritys 2.12 epäonnistui ja joukot vetäytyivät lähtöasemiin. Samoin 3.12 käskettyyn hyökkäykseen lähti lännestä JP 6 miltei yksin, muut viivästelivät.
Karhumäen valtauksen ehdoton edellytys oli yrittää vallata Kumsajoen sillat, jotta vaikeasti päästävään kaupunkiin yleensä olisi mahdollista hyökätä. Pataljoona valtasi Kumsajoen sillat ehjänä eikä vihollinen ehtinyt niitä edes räjäyttää, niin oli railakas pyhäkkäiden hyökkäys. 3.K:n muistiinpanot kiittelee erityisesti kersantti Veikko Väätin joukkueen toimintaa. Karhumäessä kolmannen komppanian joukkueenjohtajina oli vain yksi upseeri, vänrikki Wahlroos, muita joukkueita johtivat kersantit Veikko Väätti, Emil Kangasharju ja Frans Kähkönen, joka kaatui Karhumäessä. Näin lienee ollut muissakin komppanioissa, ainakin kersantti Toivo Hyvösen tiedän toimineen joukkueenjohtajana. Hyökkäyksessä Kumsanjoen siltojen valtaamisessa kaatuivat alikersantti Onni Kauranen ja jääkäri Vilho Heikkilä.
5.12 Alkoi varsinainen suurhyökkäys. Jo klo 4.00 aloittivat pohjoisessa olleet joukot JR 25 ja 26 hyökkäyksen saavuttaen klo. 9.15 Karhumäen pohjoisen tienhaaran. Lännestä ehjien siltojen ansioista hyökänneet kenraalimajuri Laguksen ensimmäiset panssarivaunut mukanaan JP 3:n jääkärit tunkeutuivat Karhumäen länsiosaan 10.35, JP 4:n kapteeni Komosen panssarit ja jääkärit saivat käskyn edetä keskustan läpi itään Lumpuisiin ja majuri Häkkisen JP 2 Poventsaan Stalinin kanavalle saakka, jotka ne valtasivatkin seuraavan päivän aikana. 2. JpR:n kuudes patajoona, meidän pataljoona saapui kaupunkiin Laguksen joukkojen jäljessä lännestä klo 15.00 ja sai tehtäväksi ottaa rintamavastuun 15.30 kaupungin eteläosissa. Pakkasta oli -35 astetta, se on merkitty 3. K:n päiväkirjaan. Päivän aikana kaatuivat joukkueenjohtaja kersantti Frans l Kähkönen ja korpraali Oskar Junttila.
6.12 Itsenäisyyspäivän 3./JP 6 varmisti Karhumäen etelälaitaa, jossa se oli hetken motissakin, kun etelästä tunkeutui selustaan noin sadan vihollisen osasto. Osa pataljoonasta kävi kovia katutaisteluja puhdistaen kaupunkia vihollisesta. Ampuvia vihollisia oli rakennusten kivijaloissa ja varsinkin Karhumäen kasarmien rakennuksissa. Laguksen joukot ottivat haltuunsa Poventsan. Poventsassa tapahtui karmeassa pakkasessa tapahtuma, josta on paljon kirjoitettu. Vihollinen avasi yläpuolella olleet Stalininkanavan luukut ja vesi ryntäsi Kontupohjaan. Tapahtui monenlaista tuhoa, miesten ja kaluston menetyksiä. Ylipäällikkö oli määrännyt hyökkäyksen pysäytettäväksi. Itsenäisyyspäivän pyhäjärviset uhrit olivat, alikersantti Veikko Liuska sekä jääkärit Lauri Rönkkö, Aaro Malinen ja Johan Junttila.
7.12 – Pataljoona määrättiin hyökkäämään etelässä olevia vihollisosastoja jäljittämään JR 60 kanssa. 3.K:n päiväkirjassa on maininta: ” ikävä kyllä JR 60 ei lähtenyt hyökkäykseen mukaan”. Patajoona eteni parisen kilometriä tuhosi osastoja, mutta näki suuria laumoja karkaavan äänisen jäälle ja karkuun. Ei tappioita.
8.12 – 31.12 Pataljoona pääsi lepoon ja nuolemaan haavojaan Sungunsuuhun. Joulukuulla ei enää kohdattu menetyksiä. Möhköstä ja Peurujoelta alkaen oli kaatunut noin 150 pataljoonamme sotilasta ja arviolta noin 300 - 400 oli haavoittunut.
3. K:n muistiinpanoihin on kirjattu kolmannesta komppaniasta Karhumäen suunnalla kaatuneiden lisäksi haavoittuneen Aarne Kangasharjun, Veikko Leskelän ja Jalmari Väätin sekä muutamia paleltuneita esim. Albert Puro.
Suomalaisen kokonaistappiot Karhumäen suunnan taisteluissa olivat noin 1.500 miestä, joista yli 300 kaatuneina. Venäläisiä meni valtavasti enemmän, suomalaisen tykistön ylivoima oli Karhumäessä musertava. Kaatuneita vihollisia haudattiin noin 8.000 ja saatiin 2.800 vankia.
1.1.1942-9.1.1942 Kuudes tammikuuta siirrettiin pataljoona Karhumäen läpi Poventsan niemelle, jonne oli tammikuun alussa hyökännyt vihollisen hiihtoprikaati Äänisen yli. Puolustava sissipataljoona oli joutunut vetäytymään ja tarvittiin lisävoimia. Kovia taisteluita käytiin erityisesti Krivin aseman seutuvilla ja maastoissa. Vihollinen lyötiin hajalle useilla uusilla lisävoimilla.
Tapponiemi
Jäätävä tuuli puhalsi Äänisen selältä. Se sai vartiossa seisovan Taunon nostamaan kaulukset pystyyn ja kääntämään selän tuleen. Vartiopaikka oli Suurniemen kärjessä puolimatkaa Ääniseen työntyvässä niemessä. Niemi oli kuin jättiläisen sormi Äänisessä. Tauno oli katsellut sitä herrojen kartasta. Jotkut sanoivat, että se oli tämän kesällä alkaneen sodan itäisin vartiopaikka suomalaisilla. Tiedä häntä.
- Ollaanpahan ainakin sitten inhassa idässä ja sen etulinjassa, ”vastassa itä ja takana länsi”- kuten sotaa kuvanneet TK-miehet olivat kirjoitelleet.
Tänne oltiin tultu pitkä matka siitä kun reipas puolivuotta sitten juhannuksen alla sotilasjuna lastattiin Pyhäsalmesta. Sotataival oli alkanut Ilomatsin Möhköstä, sieltä minne Talvisota oli suunnilleen samoilta joukoilta loppunut. Nyt oltiin hakemassa omia pois samoilla pyhäjärvisten porukoilla. Silloin talvella -39 vain tapeltiin ja kärvisteltiin kovissa pakkasissa polkupyöräpataljoona 7 (PPP7) riveissä.
Kesäsota, tämä se on ollut helvetinmoista korpisotaa. Koukkausta, hikeä verta ja kyyneleitä. Kaikkea sitä mitä juhlapuheissa ja karjalan valloituksen intoilussa hehkutettiin. Kukaan ei vaan puhunut siitä mitään kuinka suhtautua kun naapurin poika huutaa suolet sylissä tai pää puoliksi halki käsivarsilla. Suolet ja veri haisi kuolemalle. Sitä tämä oli ollut. Rajua sotaa, se oli täyttä helvettiä. Nuoret jääkärit polkivat pyörillään harmaiden karjalaiskylien läpi kuin vimmassa. Jopa niin, että pihamaalla viholliset haukkoi henkeä kun he painuivat ohi. Se oli suomalaista salamasotaa, aseena kiväärit ja konepistoolit, polkimet ja jalkavoimat.
Tauno oli hyvillään siitä, että Talvisodassa tuli opeteltua sotimaan. Sillä Tolvajärven, Ägläjärven ja Aittojen taistelukokemuksen ansiosta, hän katsoi olevansa edelleen hengissä. Suurin osa tappiosta oli kohdannut pataljoonan sitä osaa, joka ei ollut tapellut Talvisodassa.
– Olisikohan se syynä sitten nyt ollut yltiöpäisyyttä, tai kokemattomuutta?
– Saattoi se olla sitäkin, että tässä sodassa oli toisenlaiset vastustajat kuin Ilomantsin suunnan taisteluissa Talvisodassa. Silloin vastassa olivat aidot ryssät, venäläiset, jostain Kirgisiasta, tai Uralilta. Nyt, vaikka oltiin samalla suunnalla, Ilomantsista itään, vastassa on ollut metsätaistelun ammattilaisia, suomalaisia, Kuusisen armeijasta. Tiedä sitäkään, mutta suomeksi ne apua huusivat ja noituivat kun haavoittuivat. Se oli melko karmeaa kuunneltavaa.
Tauno tiesi vain sen, että hän kuului Ryhmä Oinoseksi- nimettyyn porukkaan. Hän kuului sen Jääkäripataljoona kuutoseen. Hulluun kuutoseen, kuten sitä muut nimitti. Sen komentaja oli majuri Sulo Susi. Komppanian päällikkö oli Mannerheimin ristin ritari Lassi Kokko. Ei se ollut pöllömpi sotaherra, rohkea kuin piru ja oli ihan etulinjassa usein miesten kärjessä. Monet kovat olivat taistelut olleet kun taisteluntielle lähdettiin. Pirullisimpia tilanteita oli Ristisalmen hyökkäys, heti heinäkuun puolivälissä. Silloin hyökättiin sillan romuja pitkin ja päin konekivääreitä. Sillalle jäi 17 Pyhäjärven poikaa verisenä nyyttinä makaamaan tai osa hukkui jokeen.
Nämä vastustajat osasivat väijytys- ja viivytyssodan taidot. Heti sodan alusta asti vastassa on ollut sama porukka (126D) Wallin rykmentti. Sen väijytykset olivat pirullisen tehokkaita, viholliset taistelivat usein viimeiseen patruunaan ja lopuksi räjäyttivät mahan alla käsikranaatin kun eivät muuta voineet. Usein taisteltiin mies vastaan mies, ihan iholla, niin että haistoi mahorkan hajun, hien ja ryssän parfyymin. Nopein voitti, tai ovelin, puukko oli purrut lihaa monta kertaa. JP6 oli oikein spesialisoitunut koukkauksiin ja vihollisen taustayhteyksien katkaisuun. Lukuisat kerrat pataljoona heitettiin juuri näihin rajuihin tien katkaisuhyökkäyksiin, tai tukikohtien selustoihin tapahtuviin kiertohyökkäyksiin.
Ilomantsista – Stalinin kanavalle, Kontupohjan valtaussuunnan ura avattiin jääkäripataljoonien verellä. Raskaat taistelut veivät pataljoonista mehut. Ei ollut ihme, että sodasta ja siihen osallistumisesta oli syksyn mittaan ja valtakunnan vanhan rajan ylityksen jälkeen tullut paljon kieltäytymisiä. Pihtiputaalaisten miehittämä JP7 oli uhmakkain. Sieltä lähti miehiä montunreunalle omien piippujen eteen ja Sukevalle vankilaan. Pyhäjärvisten keskuudessa oli myös jupinaa, mutta ei kieltäytyneitä. Osa porukasta vietiin hermoparantolaan, osaan tepsivät vihdoinkin kiertämään alkaneet vuorolomat.
Taunonkin loma oli viimein koittanut Karhumäen valtauksen jälkeen, se oli joulukuussa. Omaa kotia ei ollut mihin olisi lomalle mennyt, mutta oli sentään alkukesästä vihitty vaimo Martta ja hänen kotitorppa lääninrajamaiden korvessa. Siellä oli myös ”liian aikaisin syntynyt” tyttö odottamassa väsynyttä soturia. Mielessä ailahti lämpimät tunnot, tyttö oli vielä kastamaton, mutta lomalla oli sovittu, että nimeksi tulee Maija Esteri. Tytöllä oli hänen siniset silmät ja ihan enkelin kaunis hymy.
Muisto lämmittää tuulessa ja saa melkein unohtamaan koko sotimisen.
Katse kiertää kuitenkin jäistä lakeutta.
- Ei mitään merkillistä. Aamuyön hämärä alkaa kohta kajastaa ja odottaa ikään kuin tulemistaan, vastarannalta idästä, näyttää nousevan musta pilvi.
- Joskohan pakkanen lauhtuu? Olisi tätäkin kyttäämistä mukavampi tehdä lauhemmalla. Vaikka pakkasta saan kiittää hengestäni, hän hymähtää.
Äänisen vartioinnissa heillä oli paitsi nämä Suurniemen vartiotehtävät myös heiluripartiot jotka hiihtivät pitkin Äänisen rantaa. Yhtenä pakkasyönä valjussa kuutamossa hänen hiihtäessä omaa vartiopaikkaa kohti vartija avasi kp-tulen häntä ja ryhmää kohti. Kuulat menivät manttelin helmoista läpi, mutta muuten kuulat pysähtyivät vaatteisiin, oli liian kova pakkanen aseen tehoille. Lippaan loputtua päästiin käsiksi mieheen, joka ainakin näytteli hullua – saattoi hän ollakin, mutta annettiin hänelle hyvin selkään, kunnon manttelinvyöapelli, ennen kuin luovutettiin JSP:lle. (Tämä tapaus koitui kuitenkin myöhemmin isäni Tauno Jääskeläisen kohtaloksi). Silloin oli tuuria kuten usein aiemminkin.
Kerran oli juuri kaivettu poterot kun tuli kenttäkeittiö paikalle ja hänkin haki soppaa. Samassa alkoi tykistökeskitys, juostuaan kyyryssä kohti poteroaan, hän huomasi että siihen oli syöksynyt jo joku, hätäinen silmäys osoitti muutaman metrin päässä tyhjän poteron johon hän sopat roiskuen painui. Samassa helvetinmoinen pamaus leimahti hänen äsken kaivamasta poterosta. Täysosuma! Ei muuta kuin vaateriekaleet jäljellä, mikä sai aikaan poteroiden vaihdon?
Musta pilvi lähestyy jäältä päin. Se taitaa olla lumikuuro, jospa tulisikin pyry.
- Ei helvetti, mikä pilvi tuo on?
Tauno pyyhkii silmänsä ja sitten jo juosta pyyhältää kolmenkymmenen metrin päähän kk-pesäkkeelle.
- – Mikä pirun pilvi tuo, hän karjuu unisen näköiselle vartiokaverilleen. Nukutko sinä, saatana heräät kohta helvetissä! Kiikari sassiin minulle ja vetele peitot pois kk:n päältä, ryssää tulee jäälakeus täynnään. Samassa käsi hapuilee pesäkkeen hälytyslangalle ja hän ampuu ensimmäisen valoraketin. Pesäkkeessä on myös tulenjohdon puhelin. Raivoisa veivaus kammesta herättää jonkun jossakin takana.
- Ryssät hyökkää Äänisen rantojen täydeltä ja noista pikkusaarista tulee ukkoa solkenaan ja siellä vain korsataan, nyt kaikilla aseilla tulta jäälle ja saariin heti!
- Mikä vitsi tämä on, oletteko humalassa siellä?
Yrittää puhelinpäivystäjä empiä, ennen kuin uskoo, että Taunon hätä on oikeaa. Hän lupaa tulta ja tulenjohtoa paikalle salamana ja samalla kun kuuluu, että esikunta saa täyshälytyksen.
Yhtaikaa ovat uniset miehet syöksyneet noituen asemiin kuulovartioiden taakse. Kakkosen konekivääri painaa jo pitkää valojuovasarjaa jäälle. Trrarrarattattatattattatta…
- Saatana ammu sinäkin, huutaa Tauno kk-miehelle, nehän tulee ihan silmille!
Takaa kumisee. Ensin heittimet, sitten ulvahtaa isommat putket. Yö repeää lähes yhtämittaisiin räjähdyksiin ja leiskahduksiin. Jäältä alkaa suorastaan syöksyä yhtenäinen tulimatto kuin kiiltomatoarmeija valojuovia kohti niemen puolustajia.
- URAA, URAA.
Huuto on karmeaa kuultava jäältä aamun pimeydestä. Tulossa ei ole mikään pieni porukka tai partio. Satoja jalkoja rohisee jäällä. Jää repeää railoiksi tykistön tulessa, miehiä katoaa avantoihin tai lentää päin pilviä. Hyökkääjää kaatuu kuin myrskyssä metsää. Mustista mytyistä huolimatta tulta syöksevät hyökkääjän ketjut lähestyvät. Tulituksen hirmumyrsky paiskoo puista kaarnat ja oksat yhtenä helvetin tulena ja sotkuna vielä harvalukuisten rannanpuolustajien silmille. Yhtenäinen kuulamatto kohisee, vinkuu ja ulvoo kuulovartioiden yllä. Tauno tietää, että rannan vartioasemista tulee äkäinen lähtö.
- Näille ei mahdeta mitään! Hän huutaa hätää äänessään.
- Vetäydytään puolustuslinjaan niemen tyveä kohti viivyttäen, kuuluu jo komppanian päällikön huuto. Konekiväärit mukaan, niitä ei jätetä!
- Perkeleen paskahousu, älä jätä kuularuiskua, Tauno karjuu! Varsinainen on sinun hommia, minä tuon jalustaa, hän jatkaa.
Niin päästään tulimyrskyä karkuun. Ryssä ryntää perään, mutta hyökkäyksen rajuus pysähtyy rannassa oleviin kinoksiin.
- Kinokset hidastaa niitä, siinä on meidän mahdollisuus, nyt mennään!
He juoksevat tuttuja huoltopolkuja pitkin puolustuslinjaan, siinä on ennakolta ajateltuja viivytyskuoppia ja taisteluhaudan yritelmiä. Niissä on jo jostain takaa tulleita porukoita.
- Asemiin, ei juosta karkuun! Heti linjaan, huutaa ylikersantti Komu, tuttu mies.
Tauno lönköttää ja paiskaa kk:n jalustan poteronlaidalle.
– Ala posottaa, haen paikkani omaan porukkaan ja omaan ruoppiin, hän sanoo tutisevalle kk-miehelle.
Oman tappeluspaikkansa hän oli katsonut siten, että rannansuuntaan oli matalahko kivi jonka taakse hän oli kaivanut kuopan. Kuopassa oli kiven alla taisteluhylly, siellä oli valmiina kaksi 500 panoksen laatikkoa ja 10 käsikranaattia. Kuopan pohja oli havutettu paksusti, se esti jalkoihin tulevaa maan kylmyyttä ja niiden paleltumisen siinä seisottaessa.
- Nyt on helvetti, sieltä tulee ukkoa ihan pystyssä juosten, hän hätäisesti vilkaisee rantaa kohti.
Samassa Taunon pystykorva alkaa paukkua. Kiireinen kiskaisu lukkotapista ja uusi panos piippuun, pam!. Pakkasesta huolimatta mies on paiskannut rukkaset pois, nyt on kiire. Hän tietää, että on osuttava, muuten tulee noutaja! Sodanlaki, tapa tai tule tapetuksi, on armoton tällaisessa tilanteessa.
- Perkee ne on jo ihan rinnuksilla. Tuosta saat, nopea heittolaukaus noin parinkymmenen metrin päähän edennyttä kohti. Samassa pitkät liekit lyövät ammutun miehen vyötäisiltä, kohti taivasta ja Taunoa kuin kuolemaan imien.
- Herra jumala sehän räjähti! Mikä sillä oli vyöllä, kasapanosko?
- Varokaa niillä on kasapanoksia, älkää päästäkö ihan heittoetäisyyteen, hänen huutonsa hukkuu yhtämittaiseen tulituksen kohinaan.
Monen raivokkaan taistelutunnin jälkeen valjun talvipäivän aamussa taistelun aaltoilut rauhoittuvat. Tauno huomaa ampuneensa yön aikaan viidensadan paukkulaatikon tyhjäksi, eikä yhtään kranaattia ole jäljellä. Miestä vapisuttaa, pakkanen iskee kiinni taistelussa kastuneisiin miehiin. Raukea ja samea katse näkee sadat kuolleet viholliset asemien edestä aina jäälakeudelle asti.
- Kymmeniä noista on minun kaatamia, hän ajattelee.
Se ei oikeastaan tunnu muulta kuin turhalta.
– Miksi tulivat? Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin ampua, osun varmasti kunnon olosuhteissa joka panoksella, tiedän, että noissa on samanlaisia kavereita kuin minä. Isiä ja poikia joita omaiset odottaa, sääli heitä, mutta sääli on myös meidän omia menetyksiä.
– Kyllä tämä on hullua, ketä tämä palvelee, kuka tästä hyötyy tai korjaa voiton? Ihan turhaa tapattamista, tämä oli aivan totaalista ja hirveää teurastusta. Samanlaista kuin meilläkin kun kesällä juostiin Ristisalmen konekiväärien ristituleen.
Niemeen päässyt vihollinen on saanut aikaan raivoisan tuhon ja syvän sillanpään. Wallinin rykmentin ja siperialaisen hiihtoprikaatin yhteisisku on suunnattu Karhumäen takaisin valtauksen tekemiseen. Hanki on musta laajasti puut ja vesakot ovat kuulien ja kasapanosten repimiä. Yli kahden tuhannen miehen kaatuminen luonnon kauniiseen niemeen ja sen jäälle on heittänyt suomalaiset kauas rannasta.
Suomalaisten apuvoimien tultua ja aamun valjetessa yritetään vastaiskua, se on turha ja verinen operaatio, mutta vihollisenkin pahin raivo jatkaa hyökkäystä saadaan kuitenkin sidottua.
Suurniemestä tulee taistelun jälkeen nimeltään Tapponiemi, sillä viikon verran iskut ja vastaiskut vuorottelevat. Kunnes Laguksen panssarit tulevat ja ajelevat viholliset takaisin jäälle. Tosin kaksi panssaria menee jäiden sekaan ja Äänisen pohjaan, toisesta ei nouse yhtään miestä pintaan.
Taunon pataljoona kärsii Tapponiemessä raskaat tappiot, samoin kuin muutkin jääkärijoukot. Pahemmin käy vielä viholliselle. Vain kourallinen pääsee pakenemaan jäälakeudelle.
– Stalinin suomalaisuuspolitiikkaa, sanoo joku kun kääntelee jäälakeuden ruumiita.
- Valmistautukaa lähtöön! Aikaa puoli tuntia, vihollisen ankara hyökkäys ja koukkaus Hiisijärvelle. Pataljoona lähtee hiihtäen vastaiskuun!
- Voi helvetti, ei hetken lepoa, ollaanko me armeijan ainoa yksikkö joka enää sotii, huutaa joku pyhäjärvinen.
Heti sen jälkeen 7.1 siirrettiin pataljoona hiihtäen Hiisjärvelle, Poventsasta kymmenisen kilometriä pohjoiseen. Siellä oli vihollinen hyökännyt asemissa olleen III/JR 25 asemiin 4 tammikuuta useiden tuhansien voimin ( JR 997 ) Hiisjärven yli lumipyryssä.
8.1 JP 6 joutui kolme päivää valvottuaan ja saamatta sinä aikana lämmintä ruokaa valmistautua siellä hyökkäämään. Edellispäivän + 2 asteinen päivä oli vaihtunut -20 pakkaseen. Vaatteet olivat jäässä ja miehet samoin. Hyökkäys aloitettiin seuraavana yönä 9.1 klo 2.30. Kolmannen komppanian toista joukkuetta johti nyt kersantti Arvi Ryty, joka kaatui hyökkäyksessä. Jalkaisin, ilman suksia hyökkäys ei edennyt vahvassa lumessa. Otettiin alle sukset ja niin mentiin 3.K:n komppanian kirjaamana: ” Hurjasti huutaen pojat pääsivät vihollisasemiin jossa käsikranaatein ja konepistoolein valtasivat asemat”, aivan avoimessa maastossa pimeässä. Vihollisella oli päivän valjettua avoin maasto suorasuuntaustulelle, pienikin liike aiheutti tulituksen. Päiväkirja kertoo: ” niinpä oli pian pelistä pois kaikki joukkueenjohtajat ylikersantti Väinö Kangasharju ja kersantti Arvi Ryty kaatuivat vänrikki Hanell ja ylikersantti Korpiovaara haavoittuivat. Lääkintämiesten toiminta oli vaikeata avoimessa maastossa. Moni asetoveri toista auttaessaan jäi sille reissulle. Karmeinta oli ollut se, että koko JP 5 kieltäytyi hyökkäämästä, vaikka 3./JP 6 oli sille alistettu. Alistettu komppaniamme oli jäänyt yksin ja menetti puolet miehistään. Komppanianpäällikkö pyysi apua, jota komppania sai vasta klo 16.00 illan hämärryttyä, yksi jääkärijoukkue JP viidestä ja krh joukkue tuli apuun. Tässä karmaisevassa taistelussa kaatuivat pyhäjärviset, ylikersantti Väinö Kangasharju, kersantti Arvi Ryty Komulta, alikersantti Emil Malila , jääkärit Lauri Manninen, Samuli ja Seth Jokela sekä muualta tulleita täydennysmiehiä. Päivä oli yksi sodan raskaimpia. Aseveljet pettivät ja jättivät hyökkäämättä. Tämä taistelu käytiin, joka käytiin Hiisjärven Peukaloniemen ja Kämmenniemen edustalla on kuvattu Jatkosodan historiakirjassa osa 4. Kirjassa on virheellisesti virheellisesti 2.JPr miinus JP 6. Eli, että taistelussa ei olisi lainkaan JP 6. Uskoakseni JP 6:n muistikirja kertoo toden, 3.JP 6 taisteli ja muut pataljoonat lusmuili juuri sinä päivänä.
10.1-21.1.1942 Tätä Hiisjärven taistelua vihollisen karkottamiseksi jatkettiin vielä toista viikkoa ja kaatuneita vihollisia laskettiin 1.861. Näissä taisteluissa kaatuivat vielä korpraali Lauri Mäkinen ja jääkärit Antti Rytkönen, Väinö s Kuoppala sekä Emil Ollila. He olivatkin viimeiset uhrit tällä suunnalla. Tätä Hiisjärven taistelua käytiin ankarissa oloissa, potero poterolta ja metri metriltä edettiin. Viimeiset viholliset tuhottiin ns. Parakkikylän mottiin (Barakimottiin) , jossa vihollinen puolustautui sitkeästi, vaikka oli ollut pitkään ilman leipää hevosen lihaa syöden. Päivittäisen pervitiiniannoksen turvin pysyivät omatkin joukot hereillä. Pakkaseen nukkuminen olisi ollut vielä tuhoisempaa.
22.1 – 22.2.1942 Pataljoona sai käskyn 21 tammikuuta aamupäivällä siirtymisestä Lumbusin kylään hiukan Karhumäestä itään. Sinne saavuttua juotiin lottakahvilassa pitkästä aikaa kahvit ja siirryttiin sitten Poventsanniemeen telttoihin, jossa on oltu koko tammikuun loppu levossa. Pataljoona teki helmikuussa partiomatkoja vihollisen selustaan pääosin Äänisellä. Eräästä niistä kertoo muistiinpanot: 7 helmikuuta lähti 20 miehinen partio komppanianpäällikkö luutnantti Karjalaisen johdolla hiihtäen Poventsanniemestä jäätä pitkin ansoittamaan ryssän huoltotie Poventsalahden saaren takana. Saari oli vihollisen miehittämä. Lähtö tapahtui klo. 15.30. Tehtävä jäi suorittamatta, sillä partio joutui kosketukseen ryssän partion kanssa, niin kuin se kuvataan kirjoituksessa. Paluumatkalla kersantti Eino Ruotoistenmäen ryhmä joutui pois ladulta lähellä Poventsanniemen rantaa. Jääkäri Eljas Karvonen Rannankylältä hiihti omaan putkimiinan ylitse, jolloin se räjähti, tällöin Karvonen haavoittui jalkaansa sekä korpraali Rauno Särkiniemi Hiidenkylältä kasvoihin. Partio palasi klo 21.35
22. päivä helmikuuta tuli pataljoonasta käsky olla lähtövalmiina klo. 10.00 marssille Lumbusin kylään. Siellä otettiin valokuvat. Kaikille yllätyksenä vanhimmat ikäluokat, ennen 1912 syntyneet kotiutettiin ja nuoremmat jaettiin uusiin osastoihin. Tehtiin samalla ensimmäistä kertaa veljesten hajottamista eri joukkoihin ja perheen usean miehen kaaduttua jäljelle jääneitä siirrettiin pois etulinjoista.
Jp 6 oli lukuisten täydennystenkin jälkeen kutistunut yli 800 miehestä alle kolmensadan vahvuiseksi. Koko prikaatin vajaan kolmentuhannen vahvuus oli enää 945 miestä. Prikaati lakkautettiin 22.2.1942. Valtaosa kelpo aineksesta siirrettiin Laguksen panssarijääkäreihin 1.JpR.n joukkoihin. Laguksen joukot olivat yhä Karhumäessä. Mitä sen jälkeen, se onkin uuden jutun arvoinen asia ja ehkä matkankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti